Once upon a dream

3. Kolo lammen pohjassa

Muttilainen nousi vaivattomasti pystyyn yhä kannatellen minua, aivan kuin en painaisi mitään.

- "Päästä alas, kyllä minä osaan itsekin kävellä!" Totesin punastuneena.

- "Ehkä osaatkin, mutta eriasia on että kestätkö vielä-"

- "Anna minun päättää siitä! Tämä on täysin turhaa, kyllä minä pärjään jo."

- "Vai niin." Muttilainen vastasi topakasti, hetki sitten naamallaan ollut virne nyt tipotiessään ja päästi minut jaloilleni.

Heti kun hän päästi minusta irti, jalkani lopettivat kantamasta ja olin lösähtää sammalmättäälle. Kuitenkin ennenkuin tämä minulle nöyryyttävä kohtaus ehti tapahtua, olin taas Muttilaisen tiukassa otteessa.

Hän laittoi minut nojaamaan itseään vasten, hiukan ilkikurinen virne kauniilla kasvoillaan.

Mulkaisin häntä kulmieni alta.

- "Noh, oletko valmis?"

- "Hä? Mihin? Valmis mihin?"

- "Hyvä, mennään." Heti sen sanottuaan olin taas ilmassa ja pian hänen sylissään.

Muttilainen lähti liikkumaan ripein askelin kohti edessä vääjöttävää märkää suota, jota hän kutsui muka lammeksi.

- "Hei, minne sinä viet minua? Ihan tosissaan ei me tonne voida mennä! Se on upotta-"

Mutta ennekuin ehdin edes lauseeni loppuun, Muttilainen oli jo saavuttanut upottavan sammaleen.

Hän asteli reippain askelin aina vain syvemmälle. Vettä oli jo melkein hänen vyötäröönsä asti.

- "Apua! Yritätkö sä tappaa mua! Oletko sä hullu?!"

Yritin epätoivoisesti kiivetä häntä pitkin ylöspäin. En halunnut joutua jälleen kosketuksiin veden kanssa.

- "Rauhoitu nyt, en anna sinulle käydä kuinkaan. Olet turvassa minun kanssani."

Olin tuntevinani hänen huulensa hiuksissani.

Se oli järjen vastaista. Järkeni käski palata heti takaisin kuivalle maalle, mutta sydämeni halusi uskoa hänen sanojaan ja seurata perässä.

Huomasin nyökkääväni ennenkuin edes tajusin mihin olin lupautumassa.

- "Selvä. Pidä tiukasti kiinni."

Ja sitten mentiin.

Muttilainen sujahti sammaleen läpi kuin ohjus suoraan pinnan alle. Minulta pääsi kirkaisu, joka kuitenkin tukahtui Muttilaisen valtavan kämmenen alle.

Paniikissa kiedoin käteni entistä tiukemmin hänen niskansa ympäri ja katsahdin hänen kasvojaan.

Iho, joka oli vielä hetki sitten ollut laimean maitokahvin värinen, oli nyt saanut vihertävän sinisen vivahteen. Näytti siltä kuin päällä ollut ruskea iho olisi muuttunut läpikuultavaksi ja paljastanut alta koko väriloistonsa.

Taistelin vastaan houkutusta koskettaa hänen poskeaan, jossa väri näytti ikään kuin kiemurtelevan ihon alla. Olin haltioissani. Sormieni alla tuntuva silkinpehmeä iho oikein kutsui koskemaan, seuraamaan sormellani värivanoja.

Hän säteili kuin kesäpäivänä järven pintaan heijastuva aurinko.

Kaikelta ihmetykseltäni en ollut huomannut, että olimme saapuneet lammen pohjaan saakka. Vesi oli muuttunut paljon kirkkaammaksi ja puhtaammaksi mitä alemmas valuimme.

Muttilaisen jalat tömähtivät pohjaan.

Tuntui kuin matkaan olisi kulunut useita minuutteja, vaikka oikeasti oli mennyt hieman alle 30 sekuntia.

Tajusin hätkähtäen, etten ollut muistanut hengittää. Silmäni levisivät lautasten kokoisiksi, kun huomasin happi varastoni loppuneen.

Minun onnekseni Muttilainen, joka ei ollut irrottanut silmiään hetkeksikään minusta, oli huomannut saman.

Hän otti hellästi kiinni kasvoistani ja painoi huulensa omiani vasten.

Hämmennyin enkä heti tajunnut mitä hän teki tai pikemminkin yritti tehdä. Kun viimein tajusin, avasin suuni sen kummempia empimättä ja annoin hapen taas täyttää keuhkoni.

Muttilainen irroittautui hyvin hitaasti  ja jäi tuijottamaan vain senttien päähän kasvoistani.

Virne joka nyt levisi hänen kasvoillensa, oli häikäisevän kaunis. Yritin posket leiskuvan punaisina kääntää kasvojani pois päin, kun hän esti liikkeen painamalla käden taas poskelleni.

Hymyilin kainosti.

Hän tuikkasi suukon niin nopeasti otsalleni, etten ollut edes täysin varma tapahtuiko niin oikeasti vai olinko kuvitellut kaiken.

Herkkä hetkemme hajosi, kun jostain kauempaa kuului kummallinen naksuttava ääni. Muttilainen vilkaisi pikaisesti olkansa yli ja lähti sitten kuljettamaan minua kohti kummallisen muotoista vedenalaista poukamaa.

Poukaman reunoja reunustivat vihreät limaisen näköiset vesikasvit, jota kurottivat pitkiä varsiaan meitä kohti kun lähestyimme niitä. Irvistin ja nostin vaistomaisesti jalkojani hieman ylemmäs.

- "Eivät ne meistä välitä. Ne ovat sireenisyöttejä. Niiden tarkoitus on estää ei toivottujen vieraiden eteneminen. Katso vaikka." Ääni kuului vaimeana niin kuin vedenalla puhuvalta voi olettaa.

Ja niin tosiaan. Kun Muttilaisen jalat hipaisivat ensimmäistä kasvia, ne kaikki lopettivat huojumisen päästääkseen meidät läpi.

Eteemme avautui kiemurteleva polku, joka johti pienelle syvänteelle. Kurkkasin varovasti mitä pohjalla näkyisi. Olin odottanut hirviöitä, lisää pelottavia kasveja tai edes taas pohjattomalta vaikuttavaa syvyyttä, mutta ei. Keskellä ympyrän muotoista syvännettä oli pieni kivinen myös ympyrän muotoinen kaivo. Kyllä, kaivo.

Katsoin epäilevästi Muttilaista, joka oli nyt kiristänyt tahtia, mutta hän ei huomannut tai kenties välittänyt sanattomasta epäluulostani. 

Kaivon pohja ei ollut syvä. Ehkä korkeintaan pari metriä. Se ei myöskään ollut kovin iso. Jouduin todenteolla painautumaan kiinni Muttilaiseen, jotta mahtuisimme yhtä aikaa sisään. 

Pohjassa oli luukku, joka antoi myöten ja aukesi sisään päin osuessamme sen puiseen kehykseen.