Once upon a dream

7 Yksin

Minusta alkoi jo tuntua, etteivät nämä portaat lopu koskaan.

En nähnyt kelloa, mutta olin varma että matkaan oli kulunut jo ainakin puolisen tuntia.

Jouduin aina silloin tällöin istahtamaan rapulle vetämään henkeä ja hieromaan kiipeämisestä kipeitä jalkojani.

Näiden taukojen aikana ajatukseni harhailivat väkisinkin Muttilaiseen. Olikohan kuningatar jo perillä? Käyköhän hän ihan Muttilaisen kotona asti? Pystyykö hän hengittämään veden alla, vai tarvitseeko hänkin lisähappea...

Ajatus siitä, että Muttilainen koskisi pitkällä tikullakaan siihen naiseen saa suuni vääristymään ja mustasukkaisuuden kivuliaan piikin iskemään suoraan sydämeeni.

Ravistan päätäni.

Ei. En usko. Ei Muttilainen tekisi sitä minulle, ei kaiken kokemamme jälkeen.

Nousin taas pystyyn jatkaakseni kävelyä, jotta saisin tuon viheliään mielikuvan pois mielestäni.

Kaikki tulisi menemään hyvin. Niin hän oli luvannut.

______________________________________

Matka huipulle oli pitkä ja kesti kauan.

Olisin voinut kiljua onnesta, kun vihdoin näin portaiden päässä puisen luukun ja narutikkaat.

Ikuisuuden kestänyt porras kidutukseni oli nyt ohi, ja pääsisin vihdoin näkemään päivänvaloa.

Kiipesin pari askelmaa ylöspäin, jotta yltäisin avaamaan luukun. Se narisi mielestäni turhan äänekkäästi. Minun kun oli tarkoitus olla herättämättä liikaa huomiota.

Kurkkasin varovasti ympärilleni.

Ei ketään missään.

Olin päässyt sentään pois siltä kirotulta suolta, joka oli koitua kohtalokseni. Nyt edessä siinsi kilometri tolkulla vaaleaa auringon värjäämää lehtimetsää, eikä kuusista tai vedestä ollut tietoakaan.

Kuinkahan pitkän matkan olin oikein noussut? En ollut huomannut, että portaat olisivat kaartaneet sivulle missään vaiheessa.

Olin luullut, että se keiju olisi jo odottamassa minua saapuessani paikalle, mutta niin ei näköjään ollut. Ympärillä ei sen puoleen näkynyt tai kuulunut ketään ja se huolestutti minua.

Muttilainen oli antanut ymmärtää, että minun tarvitsisi vain tupsahtaa paikalle ja joku olisi vastassa auttamassa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että joudun itse etsimään joko keijun tai tieni Menninkäis Mikon luokse.

Pohdin hetken vaihtoehtojani.

Voisin toki lähteä yksin Mikon jäljille ja toivoa osuvani hänen reitilleen. Kenties törmäisin matkalla muihin ystävällismielisiin olentoihin, jotka voisivat osoittaa minulle oikean suunnan. 

Toisaalta siinä on myös riskinä se, että minut löytää joku muu. Joku, jolle minun hyvinvointini saati eloonjäämiseni ei olekaan etusijalla...

Jäljelle jäävässä vaihtoehdossa lähtisin etsimään sitä keijua. Minulla ei ole hajuakaan ovatko keijut pieniä vai isoja, mistä heitä löytää tai minkä nimistä yksilöä minä edes etsin.

Aika kuitenkin kului koko ajan, enkä minä voisi ikuisesti jäädä tähän odottelemaan.

Päätin lähteä Mikon perään. Se saattaisi hyvinkin olla vaarallisempaa, mutta häntä etsiessäni olisin ainakin kokoajan matkalla oikeaan suuntaan. Minullahan oli kiire. Kuningatar oli ainakin toistaiseksi vielä kannoillani.

Katselin ympärilleni hieman tarkemmin ja koitin arvioida mihin suuntaan minun pitäisi lähteä, mutta metsä näytti samalta joka suunnassa.

- "Noh, syteen tai saveen sitten." Totesin ja suljin silmäni.