Ihan lätkässä

2. luku

Niillä kahdella oli lämpimät välit. Se taas tarkoitti sitä, että mikä tahansa oli mahdollista, kun vain jaksoi vähän vaivata verbaalista lahjakkuuttaan. Mun kannalta ei ollut oleellista tietää, miten Kimmo teki sen, kunhan pääsisin sisälle. Vaikka se olisi kuinka kaveri Westerlundin kanssa, se kyllä tekisi kaikkensa hyvän myyntimenestyksen eteen ja mähän tarjosin tässä avainta sen käteen.

Jos totta puhutaan, en odottanut, että pääsisin juttelemaan Westerlundin kanssa ennen matkaa jos pääsisin ollenkaan. Sitäkään mä en uskonut, että idea olisi tullut Kimmon puolelta, koska musta tuntui, ettei se olisi kehdannut kertoa musta edes etunimeä, saati sitten puhelinnumeroa. Joten kun mulle sitten myöhemmin soitti itse herra päävalmentaja, tiesin, ettei asia voinut olla kokonaan työn puolesta. Kukaan ei soittaisi työpuheluita puoli yhden maissa.

Mä en ollut missään vaiheessa muodostanut siitä samalla tavalla kuvaa mielessäni kuin esimerkiksi Selänteestä. Vaikka mä olin kuullut nimen usein, se oli aina ollut mulle taustapiru. Sellaisia valmentajat usein olivatkin.

Kimmo oli varmaankin viimeiseksi keinoksi vakuuttanut, että tiimille tekisi vain hyvää saada toimittaja keskuuteensa. Sinällään mä ymmärsin sen tempun, koska kun kaikki muut kortit on vedetty hihoista, aletaan vedota hyötyihin. Mun tavoitteena tosin oli kaivaa kaikki salattu törky esiin. Musta ei siis varmaankaan olisi loppupeleissä erityisemmin hyötyä joukkueelle. Sillä hetkellä oli vain hyvä, ettei Erkka ollut tietoinen siitä.

Joten kun kuulin soittajan nimen, istuin alas sohvalleni ja yritin tehdä oloni mukavaksi. Se taas ei ollut helppoa. Mulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä oliko tän puhelun tarkoitus nöyryyttää vai palkata mut.

"Kimmo ei kauhean hanakasti kertonut susta."

"Sen saattoi arvatakin." Katselin rumaa posliinikoiraa kirjahyllyni reunalla. Mun ei olisi tarvinnut kuin vähän polkaista jalalla maata ja se olisi pudonnut alas. Se koira oli jollain tavalla mun kaltainen. Ainut ero vain, että mua ei pudotettaisi samalla tavalla huipulta. Enkä mä ollut yhtä ruma. Mä olin saanut sen rumiluksen äidiltäni. Jokin viesti kenties. "Ei mussa ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Nuori kunnianhimoinen toimittaja, siinä kaikki."

"Kimmon sanoin, olympialaisista saisi kaivaa esiin positiivista kirjoitettavaa."

No just joo. Kimmo oli pistänyt myyntipuheillaan parastaan. Siitähän meillä tasan tarkkaan olikin ollut sen kanssa puhetta. Sitähän mä olin mennyt lupaamaan. Mä kuulin jo mielessäni mitä saisin kuulla huomenna: sä et aina voi saada haluamaasi, joten tyydy siihen mitä on tarjolla.

Mä voisin joko puhua sille totta tai pitää suuni kiinni ja säilyttää tän aseman, mikä mulle oli toistaiseksi onnistuttu järjestämään. Tai sanotaanko, että ainakin tällä hetkellä näytti siltä, että mä pääsisin messiin, koska Westerlund oli vaivautunut edes soittaan mulle. Eli mä pääsisin Norjaan ja vaikka en saisikaan kaivaa kaikkea paskaa esille, pääsisin sentään kiillottamaan nimeäni ja luomaan lisää kivijalkaa uralleni. Sekin oli enemmän kuin moni toimittaja olisi edes uskaltanut haaveilla. Mutta milloin mä olisin ajatellut kokonaiskuvaa: "Pidetään tää rehellisenä. Mä en ole mikään positiivisen sanoman viejä. Mun alaani ovat törkeät juorut."

"Niitä mä en voi sulle luvata." Mä tiesin, että se pystyisi lupaamaan mitä vain, mutta ei esimerkiksi näiden törkeiden juorujen julkaisuoikeutta.

"Mitä sä sitten voit luvata?" Oli aika näyttää kortit.

Westerlund varmaan hymyili. Mä olin aika varma siitä, koska sellaisen asian kuuli ihmisen äänestä – huvittuneisuuden. "Sitä sun pitää kysyä pomoltasi, mutta mä voin luvata hyvät jutunaiheet yhdellä vaatimuksella."