Ihan lätkässä

9. luku

Mä palasin hotellille Tino perässäni, vaikka tein kaikkeni eksyttääkseni sen. Ei mitenkään kauhean helppo missio suoralla kadulla. Nyt se seisoi siinä näyttäen hyvinkin tyytyväiseltä itseensä ja odotti, että mä painoin hissin alas.

"No, piditkö?" Ei tarvinnut miettiä kauaa mitä se mahtoi tarkoittaa sillä. Tino painoi ennen mua oikean kerroksen numeroa ja jatkoi sitten itsekseen virnuilua. Mä pidin koko ajan naamani peruslukemilla. "Sä et vastannut", se huomautti.

"Ei taida olla mitään vastattavaa." Totta kai mä olin pitänyt. Ei se ollut huono suutelija. Musta tuntui, ettei todella huonoa suutelijaa ollutkaan. Se oli aika lailla vaistoissa, opittavissa. Tinolla oli kyllä kokemusta, vaikka se nuori olikin. Mutta ei mulla ollut mitään sellaista vastattavaa, johon se ei olisi jäänyt roikkumaan. Se olisi ottanut kaiken ilon irti siitä, että mä en ehkä ollutkaan ihan täysin immuuni sille.

"Katotaan vaan niin huomenna on isot otsikot lehdissä. Joku toimittaja ollut siellä puskassa kuvaamassa meitä. Meni varmaan heti painoon."

Mua puistatti. "Älä viitti."

"Mä tunnen median", Tino vastasi kuulostaen siltä, että oli aika varma itsestään.

"Ja mä olen media. Ne ei kirjoita siitä mitään paperille." Ei siellä ketään ollut ollut, kyllähän me molemmat se tiedettiin enkä mä siihen missään vaiheessa uskonutkaan, mutta pelkkä ajatus siitä, että meidät yhdistettäisiin sillä tavalla toisiimme... Mä en uskaltanut edes ajatella miten se voisi vaikuttaa mun töihin. Miten mä olin ollut niin typerä?

Tino vilkaisi mua ohimennen. "Sä luot median. Ilman mua sulla ei olisi mitään mistä kirjoittaa."

Käännyin kasvotusten sen kanssa. "Taidat olla aika ylpeäkin itsestäsi." Astuin tällä kertaa ihan kiinni siihen, pakotin sen hissin seinää vasten enkä mä ollut varma mikä sen silmissä välähti, mutta jokin sen koko ryhdissä muuttui. "Siitä mitä tapahtui ennen peliä. Siitä mitä tapahtui pelin jälkeen."

"Ehkä vähän." Tinon ylimielinen virne sammui huulille siirtäessäni sen hiuksia korvan taakse. Tino värähti mun kosketustani. Se olikin ainut reaktio, jonka mä sain siitä irti, ääni oli yhtä rauhallinen kuin hetki sittenkin: "Tiiätkö, mä voisin sanoa lehdistölle mitä vaan ja ne uskoisi kaiken mitä mä sanon."

"Mä voisin kirjoittaa mitä vaan. Vaikka sun huumekoukusta. Luulisi pelkästään sen otsikon myyvän hyllyt tyhjäksi."

"Mutta ethän sä niin tekisi", Tino huomautti. "Sä oot niin kiltti."

"Niinhän sä luulet." Mä tunsin sen katseen kasvoissani. En ollut varma tunsiko se saman kuin mä, mutta multa vaati paljon kontrolloida sitä tilannetta. Jotenkin tuntui kuin jarruvipu lakkoilisi. Mä roikuin jarrukahvassa kaksin käsin, mutta lopputulos ei kumminkaan ollut enää kiinni musta. Siltä se tuntui. "Rauhoitti, niinkö?" mä en selvästikään ymmärtänyt omaa parastani. Mun olisi pitänyt astua kauemmas, olisi pitänyt lähteä jo eikä koetella onneani.

"Mm. Parempi se kuin aineet, eikö?" Tino nojasi mukavasti seinää vasten. Hissi kilahti oikean kerroksen kohdalla ja mä tajusin koko nousun menneen multa totaalisesti ohi. Me ei liikuttu mihinkään, vaikka ovet aukesivat vain sulkeutuakseen hetkeä myöhemmin.

"Kauanko sä oot käyttänyt huumeita?"

"Jaa, en mä kutsuisi sitä käyttämiseksi", Tino sanoi enkä osannut päättää oliko se vaikeana vai eikö se vain oikeasti tiennyt miten korjata mun sanoja. "Jonkun aikaa. Ne rentouttaa."

"Kestääkö sun pää?" mä kysyin suoraan. Tino katsoi mua ja mä vaihdoin painoa jalalta toiselle, tulin äkkiä vähän liian tietoiseksi siitä missä olin sillä hetkellä. "Jos... Mä vaan ajattelin et", en saanut oikein sanoja suusta, katse harhaili. "Ajattelin vaan et - vittu."