Ihan lätkässä

5. luku

Paluumatka meni siinä, että me kaikki vetäydyttiin omalle tahollemme, omiin ajatuksiimme: mä laitoin kuulokkeet korviini ja tosissani yritin unohtaa missä olin – toivoin, että ne tajuaisi kahden asian liittyvän selvästi yhteen: kuulokkeiden ja oman tilan kaipuun. Sitä paikan ja ajan unohdusta ei tehnyt yhtään helpommaksi se, että Tino mulkoili mua tämän tästä peruutuspeilistä. Mä en edes voinut olla huomaamatta sitä, vaikka voitte uskoa, että tein parhaani. Siinä vaiheessa, kun se alkoi toistua tämän tästä, ihan kuin se olisi yrittänyt ärsyttää mua tahallaan, mä otin kuulokkeet korvistani ja jäin tuijottamaan peiliin, odottamaan, että se katsoisi taas. Kohdatessaan mun katseeni, se kohotti kulmiaan niin kuin haluaisi kysyä mitä asiaa mulla oli. Mitä asiaa sillä oli, oli parempi kysymys. Mitä se halusi musta, tarkemminkin. Mikä sen ongelma oli, jos mentiin yksityiskohtiin asti. Se oli Teemun läsnäolo, mikä hillitsi mua huomauttamasta siitä, koska mä tiesin, että tulisin vielä karkaamaan sen päälle. Mikäli me oltaisiin missä tahansa muualla kuin autossa, olisin sanonutkin jotain. Mutta mä en halunnut herättää Teemua. Se torkkui ikkunanpieltä vasten. Granlund otti mallia, mutta Rask pysyi virkeänä. Mä en myöskään ollut väsynyt. En ainakaan niin väsynyt, että uskaltaisin nukkua, kun Tino oli ratissa.

Nojasin pääni ikkunankarmiin. Tino piti rennosti toista kättään osin ikkunasta pihalla. Mä ihmettelin, eikö sen sormia tosissaan paleltanut. Ehkä niitä palelsi, mutta se oli niin tottunut jäähän, ettei tuntenut enää mitään. Sen kasvot oli kivettynyt yhteen samaan perusilmeeseen. Oli ainakin nyt kun se ei enää vilkuillut peiliin. Silloin sen silmissä oli sentään ollut vielä jotain. Nyt se vain katsoi tietä näkemättä varmaan todellisuudessa yhtään mitään.

Mä kallistin päätäni. Ehkä se ei tuntenut enää mitään. Hätkähdin Tinon katsoessa peiliin, tällä kertaa katse niin kylmänä, että mä jähmetyin hetkeksi vain tuijottamaan takaisin siihen, sitten suljin suuni, katsoin nopeasti ulos ikkunasta. Tinon katse poltti mun poskea. Peilihän tunnetusti heijasti kaiken käänteisenä.

Tietenkään mä en ollut muuta tehnyt kuin lykännyt huoneongelmani hoitamista ja se jos mikä oli ollut virhe. Mä olisin voinut jättää treenit väliin ja keskittyä hankkimaan itselleni jonkin huoneen yöksi. Nyt kun mä jätin sen tähän kellonaikaan – tähän mielentilaan – en tiennyt kauanko jaksaisin käyttäytyä ihmismäisesti. Kaikkihan olisi harvinaisen yksinkertaista, mutta kun mä halusin huoneen samasta kerroksesta kuin ne ja se oli mulle ensisijaisen tärkeää. Saisiko toimittajat muka yöpyä pelaajien lähellä? Mehän pilattaisiin koko olympialaiset jos saataisiin kulkea miten tahdottaisiin. Mutta mä olin tätä nykyä tunnetusti poikkeus ja aioin pitää kiinni erityisoikeuksistani viimeiseen asti. Mutta Tinon kanssa mä en kumminkaan asuisi, se oli varma.

Teemu tarjoutui auttamaan mua, mutta vakuutin, että pärjään kyllä. Että se on väsynyt, ansaitsee kunnon yöunet, ja mä selviän omin nokkineni. Olen iso tyttö ja niin edelleen. Viimeisen kohdalla sitä jo hymyilytti. Se oli niin väsynyt, ettei mulla ollut sydäntä pyytää siltä sellaista. Nukkuisi nyt kun voisi, koska se oli yksi joukkueen tärkeimmistä pelaajista ja sitä tarvittiin. Ketosen ohella tietysti ja sen takia senkin piti saada nukkua. Sehän ei nukkuisi jos mä olisin samassa huoneessa, joten mä en ajatellut vain omaa etuani vaan koko joukkueen. Ja nimenomaan koko joukkueen etua, en Tinon etua.

Tino ei mennyt suorinta tietä huoneeseensa vaan antoi hissin lähteä hyvänyöntoivotusten jälkeen ja jäi pyörimään halliin mun tavoin. Mä oletin, että silläkin oli asiaa respaan, en kumminkaan kysynyt mitä, sillä me ei oltu sellaisissa väleissä, että oltaisiin voitu rupatella säästä. Eiköhän vastaanotto tietysti ollut suljettu, henkilökuntaa ei näkynyt, koko alakerta tuntui kuolleen pystyyn. Tino nojasi vastaanottotiskiin. Se oli tullut mun viereen ennen kuin olin ehtinyt estää ja kohensin ryhtiäni hermostuneesti sen naputellessa sormillaan pöytää. "Tuletko sä ylös vai et?"

Naurahdin pakotetusti, se huomasi sen ja vakavoitui heti. Katsoi mua varmaan tuimastikin. "Oho, päästäisitkö sä mut samaan huoneeseen kanssasi?" Mä näin sen katseesta yhdellä vilkaisulla, että kannatti vain tarttua tilaisuuteen, koska yhtä hyvin se olisi voinut isomman oikeudella jättää mut oven taakse. Joten mä vain nyökkäsin itsekseni ja seurasin sitä sitten hissille, katsoin vielä nopeasti taakseni rappusten toivossa. Astuin sisälle sen painettua jo nappia ja olin vähällä jäädä väliin.

Hotelli oli erinomaisella paikalla olympialaisten kannalta. Hissin lasiseinästä näki ulos ja vaikka oli alkanut hämärtää, korkeuden näki selvästi. Mä en ollut laskenut montako kerrosta siinä oli, mutta ilmeisesti juuri suomalaiset oli saanut huoneensa korkealta. Kaksi kerrosta oli jo riittänyt mulle, mutta neljännen kohdalla käänsin hitaasti, mahdollisimman vaivihkaa selkäni ikkunalle. Tino huomasi ja mä mulkaisin sitä sen nauraessa. "Tekeekö pahaa?" Tino kysyi kohottaen leukaansa. Mä painoin poskeni hissin seinää vasten. "Arvaa", mutisin katkerana.

"Onko sulla pahakin korkeenpaikankammo?"

Vilkaisin Tinoa sivusilmällä, mutristin huuliani. Sen sivuprofiili oli niin valokuvauksellinen, että mun oli vaikea voittaa kiusaus kaivaa kamera esille: tummat hiukset olivat sekaiset ja kosteat suihkun jäljiltä. Huulilla kareili hymy uudemman kerran vasta kun se vilkaisi mua vaivihkaa huomattuaan, etten ollut vastannut ja silloinkin sen hymy oli täynnä ivaa. Silmät eivät pysyneet kauaa yhdessä kohteessa. Mä en tiedä johtuiko se levottomuudesta.

"Ei mulla ole", mutisin epävarmasti.

"Ei tosiaankaan juu, sen huomasi", Tino virnisti itsekseen, kohotti kätensä ja käänsi mut olkapäästä ympäri, nyökkäsi ikkunan suuntaan. Kohensin saman tien ryhtiäni ja käänsin nopeasti, kivuttomasti katseeni ikkunan suuntaan, noustiin korkeammalle ja taas korkeammalle. Näin sen, tunsin sen. Niin kuin hissi olisi nykinyt. Kohta se putoaisi alas aina pohjakerrokseen asti, räjähtäisi, tappaisi mut. Tuijotin hievahtamatta ulos ikkunasta. Tino katsoi mua, koko ajan, lukien, arvioiden. Sillä samaisella hetkellä, kun mä vein käden otsalleni, se tarttui musta lujasti kiinni ja käänsi ympäri. Mä laskin pään hissin seinää vasten, häpesin. En kohdannut sen katsetta edes silloin kun hissi kilahti, kävelin vain ulos käytävälle antamatta sille tilaisuutta sanoa mitään.

Mä otin tukea hissin ovensuusta. Tino tarrasi mun käsivarteen lujasti, vei toisenkin kätensä mun toiselle olkapäälle ja piti mua pystyssä. "Selviätkö sä?" Mä mietin, että siltä vaati varmaan paljon sanoa se. "Selviän", mutisin verraten sen kädessä olevan kortin numeroa ovissa oleviin.

"Meidän on tässä", Tino ilmoitti, kun olin kävellyt metrin meidän oven ohi. Mä sain viime hetkellä kahvasta kiinni ennen kuin ovi sulkeutui Tinon perässä. Se ei varmasti olisi tullut avaamaan, vaikka olisin koputtanut. Ole sitten ulkona, kun et heti ollut tullaksesi. Julmaa.

Odotin sen kehottavan mua hankkimaan heti seuraavana päivänä oman huoneen, mutta yhtäkkiä kaikki tuntuikin olevan siltä osin kuitattua. Saattoi olla, että sekin oli tajunnut, ettei me oltu tultu tänne asumaan vaan tekemään töitä. Ei siis merkannut mitään kenen kanssa joutui olemaan ne muutamat talviolympialaisviikot.

Tino istui omalla sängyllään lukemassa norjankielistä lehteä.

"Ymmärrätkö sä edes tuosta mitään?" Hymyilin vaisusti.

Tino käänsi katseensa mun puoleen. Se nojasi selkänsä seinää vasten. "Älä yritä tulla toimeen mun kanssa."

"Miksen? Miksi sä oot noin helkkarin vaikea?" Mä nostin käden pystyyn hiljentääkseni sen heti alkuunsa. "Sori, mä oon vaan väsynyt."

Tino sulki lehtensä. "Sitten on varmaan vaan parempi pitää suunsa kiinni."

Kerrankin se oli oikeassa. Parempi oli olla se aikuinen tässä suhteessa jos kerran toinen ei siihen pystynyt. Kumpi meistä oli näyttänyt toiselle keskaria hallissa? Mä. Nimenomaan. Ja sekö oli sitten tosi kypsää?