Ihan lätkässä

3. luku

Lentokone laskeutui Oslon Gardermoenin kentälle puolentoista tunnin lennon jälkeen. Mä en ollut koskaan viihtynyt lentokoneissa, en ylipäänsä missään keittiöjakkaraa korkeammalla, vaikka se olikin yksi niistä asioista, joita mä en olisi myöntänyt mistään hinnasta. Pelkojen kanssa oli helpompi elää, kun ne oli nimenomaan omia pelkoja, eikä niistä tiennyt kukaan ylimääräinen, ja sellaisina mä halusin ne myös pitää. Mitä tuli pelkoihin ylipäänsä, mä pelkäsin sitä mitä tapahtuisi kun lopulta tapaisin joukkueen.

Avajaiset olisivat huomenna eli mä en ollut paikalla yhtään liian ajoissa. Ottaen huomioon miten hienot avajaiset edellisillä kerroilla oli osattu järjestää, Norjalla oli kiitettävät paineet tämän vuoden ohjelmasta. Suomelle ei ollut tullut kultaa moneen vuoteen, joten paineet olivat meidänkin joukkueelle kohtalaiset. Jokaisen fanin odotukset olivat korkealla nyt kun ensimmäinen matsi oli jo nurkan takana ja vuosien mittainen odotus loppuisi. Suomen naiset pelaisivat jo loppuviikosta pari ottelua.

Westerlund ei ollut kertonut mulle kuinka paljon se oli puhunut pelaajille, eikä Kimmokaan ollut osannut sanoa oliko mun tulosta kerrottu oikeastaan mitään, hyvä jos tiesivät nimen. Vaikka mitä puhtaammalta pöydältä lähti, sitä paremmat mahdollisuudet oli päästä lähelle niitä. Jos niillä oli jo valmiiksi ennakkoluuloinen suhtautuminen muhun, koko reissusta tulisi jokseenkin pinnallinen, joten mä toivoin, että Westerlund oli keskittynyt työhönsä valmentajana eikä muhun. Esittäytyminen olisi mun tehtäväni ja mulla oli täysi oikeus tehdä se niin miellyttävästi kuin halusin.

Lentokentällä mä puin heti lämmintä päälle. Sieltä menisi erikseen rautatie Lillehammeriin, mutta mut oli luvattu hakea. En ollut ehtinyt kysyä ketkä, eikä se ollut edes niin tärkeää, koska mä tietäisin kyllä ketä etsisin heti kun näkisin ne. Pojat olivat pysäköineet terminaalin ulkopuolelle niin lähelle ovia kuin vain niissä olosuhteissa pääsivät. Selänteestä mä tunnistin koko porukan, koska se oli sellainen hahmo, jota ei voinut olla hoksaamatta suurenkaan ihmisjoukon keskeltä. Ne olivat tulleet neljän hengen porukalla mua vastaan: Selänne, Rask, Granlund ja Ketonen. Tai puolikas Ketosesta. Se oli avannut kuljettajan puoleisen ikkunan ja roikotti kättään ulkona. Toisella korvalla oli puhelin, johon se puhui kiivastuneena englantia. Kirosanoja lenteli ilmeisesti puolin ja toisin. Riita tyttöystävän kanssa kenties? Tyttöystävän, jota ei pitänyt edes olla. Jos mä saisin jotain tuollaista selville, sillä tiedolla saisi jo pari sivua täytettyä. Tiesinhän mä, että Tinosta saisi vaikka mitä.

Käännyin muiden puoleen. "Moi", aloitin vaivaantuneena. "Nina", jatkoin sitten ja kättelin ensimmäisenä Selännettä, joka oli tietämättään hakeutunut lähimmäs mua niistä kolmesta. Se tokaisi oman nimensä, muodollisuuden vuoksi puristaen mun kättä hetkellisesti. Sillä samaisella hetkellä mä tajusin, että niille sittenkin oli puhuttu musta vähän enemmänkin kuin nimi ja toimenkuva. Granlund ja Rask oli yhtä nihkeitä. Tino ei noussut edes autosta tervehtimään mua, vaan vaahtosi puhelimeen vielä Selänteen nostettua mun laukun takakonttiin ja istuttua luontevasti pelkääjän paikalle. Mä menin taakse kuten ne kaksi muutakin. Granlund istui niin lähelle Raskia, että ellen mä olisi tiennyt niiden välttelevät toimittajapöpöjä, olisin voinut kuvitella sen liimautumisen viittaavan salasuhteeseen, niin epätoivoisena se tarrautui pelikaveriinsa. Yritin olla välittämättä. Pyöräytin silmiäni ikkunasta heijastuvalle kuvajaiselleni.

Tino lopetti puhelun vasta kun me oltiin ajettu tunti ja toinen oli jäljellä. En ollut ehtinyt saamaan puhelun aiheesta paljoakaan selvää. En ollut edes missään vaiheessa saanut tietää kenen kanssa se oli puhunut, mutta koko sen puhelun ajan niillä oli ollut riita päällä. Tino puhui tosi hyvää englantia, eikä se ollut missään vaiheessa vaihtanut vahingossakaan suomeen toisin kuin mulla oli tapana tehdä suuttuneena. Brittiserkut oli jo niin tottuneita siihen ja oppinut suomesta ainoastaan kirosanoja, sillä niitä mä viljelin niilläkin vieraillessani. En koskaan kiroillut niiden seurassa englanniksi. Se olisi ollut jotenkin kauhean teennäistä. Kiroilun piti tulla sydämestä enkä mä tiennyt läheskään niin kirjavaa sanastoa englanniksi kuin suomeksi.