Ohuemmalla jäällä

FELICIA + PARKER (I)

// Tapahtuma liittyy Ohuella jäällä-kirjan lukuun 18

Felicia tuskin rekisteröi vasten puskevaa kylmää tuulta ja märkiä poskia harppoessaan eteenpäin pimeällä kadulla. Ajatukset sinkoilivat päässä kuin hallitsematon kaaos, mutta yksi ajatus painoi raskaampana kuin muut:

Hän oli niin typerä. Niin uskomattoman hölmö.

Pahin humalatila oli haihtunut ja nyt todellisuus iski kuin jääkylmä suihku. Elias oli vain liukunut vaivihkaa pois hänen luotaan sanomatta mitään ja se tuntui pahemmalta kuin mikään suora torjunta. Punoitus hänen poskillaan ei johtunut enää pelkästä kylmästä. Hän olisi halunnut kaivautua sänkynsä alle ja pysyä siellä ikuisesti. Miten hän voisi ikinä katsoa Eliasta silmiin maanantaina?

Ja Brooks!

Jonka elämä pyöri edelleen vain oman napansa ympärillä. Kun he olivat yhdessä, Felicia oli tuntenut olevansa vain sivuhahmo omassa elämässään. Felicia oli kyllästynyt tanssimaan hänen pillinsä mukana. He eivät olleet edes yhdessä. Eron jälkeen Brooks oli vältellyt häntä kuukausia ja nyt poika kuvitteli, että hänellä oli jokin oikeus määrätä, kehen Felicia sai ihastua ja kehen ei.

Ehkä Felician pitäisi panna Saberia ihan vain kiusallaan. Se jos mikä näyttäisi Brooksille, mitä tapahtui, kun hän yritti kontrolloida sitä, kenen kanssa Felicia oli.

Toisaalta, vielä parempi kysymys oli se, miksi Felicia ihastui jokaiseen poikaan, joka näytti hänelle vähääkään huomiota.  Oliko hän niin epätoivoinen, että tarttui mihin tahansa mahdollisuuteen tuntea itsensä halutuksi, edes hetkeksi?

Felicia oli niin syventynyt kertaamaan mielessään tapahtunutta kuin loputonta kidutusfilmiä, ettei hän huomannut auton hidastavan vierellä. Kuskinpuoleinen ikkuna valui alas.

"Hei sinä!"

Se oli poika.

Felicia kiihdytti askeleita.

"Hei!"

Felicia ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Hän painoi päänsä alas ja yritti kävellä nopeammin, vaikka märkä asfaltti liukastutti hänen askeliaan. Hän näki sivusilmällä, että poika heilutti kättä hänelle avoimesta ikkunasta.

"Tiedän, että kuulet minut! Onko kaikki kunnossa?"

Felicia alkoi kävellä entistä kovempaa. Tässä vaiheessa se oli lähempänä juoksua, kuin kävelyä, mutta auto pysyi hänen rinnallaan. Sorakivet rapisivat renkaiden alla asfalttia vasten ja Felician sydän hakkasi.

"Odota!"

Felicia ei ikinä ymmärtäisi miksi, mutta jokin sai hänet pysähtymään.

"Minulla on pippurisumutetta", Felicia sanoi, vaikkei hänellä ollut mitään sellaista. Hän ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa täysin puolustuskyvyttömältä.

Poika nosti kätensä ylös rauhoitellakseen häntä. "Sinun ei tarvitse sumuttaa minua. Yritän vain auttaa."

Aspenissa ei ollut mitenkään epänormaalia, että kyydin sai aina jostain, joltakulta. Aina oli joku pelastamassa, kun pyöränkumi puhkesi koulumatkalla tai piti päästä katsomaan vierasottelua. Kaikki tunsivat toisensa, mutta tämä poika...hän näytti etäisesti tutulta, mutta Felicia ei saanut päähänsä, mistä hänet tunnisti.

Hän näytti ehkä jopa hölmön harmittomalta. Hiekanvaaleat hiukset olivat sotkussa, kuin hän olisi ajanut pitkään ikkuna auki ja hänen asennossaan oli jotain kömpelöä. Hän ei voinut olla paljoakaan Feliciaa vanhempi, sillä kasvoilla oli vielä haalistuvia aknearpia.

"Täällä on pimeää, eikä sinulla ole heijastinta. Joku ajaa vielä päällesi."

"Ihan kuin sillä olisi väliä," Felicia mutisi.