Bella (kutsumanimi, kunnes keksin oikean)

1. Baltian- ja Pohjanmeren läpi

Sanamäärä: 1334

Se on kyynelistä kostea ja kylmä. Siinä on suuri lohkeama ja se näyttää siltä, että se halkeaa, jos pudotan sen sammaleisille lankuille jalkoihini. Pyörittelen röpelöistä kivenmurikkaa punoittavissa sormissani.

Olen itkunpartaalla, niin kuin joka päivä näin neljän aikoihin. Minun pitäisi palata jo kotiin, mutta en halua. Vihaan kotiani. Vihaan elämääni.

Päivittäiseksi rutiinikseni on muodostunut koulun jälkeen pysähdys muutaman kerrostalon päähän kodistani. Istun rakennusten väliin sijoittuvaan kohta lahoavaan puutarhakeinuun. Sen tukijalat ovat litisevän vehreyden peitossa ja kun siinä keinuu, se narisee. Täällä saan ainakin olla yksin. Huokaus.

Heti kun palaan kotiin, joudun kuulla isän ainaisen huutamisen. Heti kun palaan kotiin, joudun kuulla viinapullon pirstoutumisen, kun se paiskataan lattiaan. Heti kun palaan kotiin, joudun kuulla, kun veljiäni passitetaan lähimpään Alkoon.

Onnekkaina päivinä isä nukkuu sammuneena sohvalla ja voimme viedä nuorimman sisarukseni, Sagan korttelin päähän leikkipuistoon. Onnekkaina päivinä uskallan karata parhaalle ystävälleni Sofialle. Onnekkaina päivinä isällä on jo tarpeeksi viinaa, että hän ei olisi niin vihainen.

Seuraavana päivänä tosin isä aina huutaa ja saattaa heittää tyhjän lasipullon jotakuta päin. Sen jälkeen joku meistä lohduttaa Sagaa ja joku auttaa puhdistamaan haavat sekä siivoamaan.

Nyyhkäisen ja jokapäiväiset kyyneleet virtaavat kasvoilleni. Kaivan nenäliinan hupparin taskustani ja painelen kosteutta pois meikiltäni. Elämäni on ollut yhtäjaksoista helvettiä siitä lähtien, kun kolari tapahtui. Traumaattinen äidin menetys sai isän masentumaan.

Me hankkisimme apua, mutta kukaan ei oikeastaan uskalla. Emme tiedä, mitä isälle tapahtuisi. Vaikka vihaamme häntä, hän on silti isämme ja joskus vei meitä vielä kesäisin Linnanmäelle ja syötti hattaraa.

Emme myöskään halua sijaisperheeseen tai lastenkotiin. Lucas, Aaron ja Leo ovat sitä paitsi täysi-ikäisiä ja meidät saatettaisiin erottaa. Olemme jumissa.

Polvelleni tipahtaa kylmä pisara. Sitten toinen. Katson pilviin. Ne ovat uhkaavia ja harmaita. Alkaa sataa. Asumme Suomessa, joten syyskuun alku näyttää aina harmaalta ja märältä. Alan ymmärtää, että oikeastaan kaikki on pohjimmiltaan masentavaa.

En halua vilustua, joten potkaisen kiven ojaan ja hyppään ylös keinusta. Pieni tihkusade alkaa pikkuhiljaa voimistua, kun olen takaisin kadulla ja pian olenkin jo kuin uitettu kissa vettä valuvana.

Kerrostaloilta ei ole pitkää matkaa meidän pieneen perheasuntoomme. Sen seinien maali repeilee ja puutarha on kuolleen näköinen. Äiti oli se, joka sitä hoiti. Nurmikkoa me sentään leikkaamme ja ikkunat ovat aina pestyt.

Kun tarkkailen kotipihaamme, sitä lähestyessäni huomaan valkoisen kiiltävän auton sen edessä. Meillä ei ole autoa, joten sen on oltava putkimiehen. Keittiönhanahan on rikki.

Tai voisihan se olla Leon uuden tyttöystävän auto. Hän vaihtaa seuralaistaan useammin kuin sukkiaan. Leo on kahdeksantoista, mutta nuorin kolmesta veljestäni.

Heilautan repun olaltani ja kaivan avaimeni sen pohjalta. Ovi kuitenkin raottuu ennen kuin ehdin painaa kahvaa. Leo seisoo oven raossa ja päästää minut sisään. "Bella", hän kuiskaa kiireesti ja nyökkää taakseen, "sossut."

Järkytys varmasti paistaa kasvoiltani kirkkaana, kuin aurinko pilvettömällä taivaalla keskipäivällä. Halvaannun sekunniksi ja sydämeni kiihtyy. Alitajuisesti huomaan pyyhkäiseväni hikipisaran otsaltani.

Kumarrun aivan hieman kurkistaakseni Leon selän taakse ja käytävän päässä olohuoneessa sohvalla kököttää isä äreänä. Hän näyttää alistuneelta ja erittäin epämukavalta tilanteeseen. Toisella puolella sohvaa istuu Lucas liikahtamatta. Hän on täysin lamaantunut siihen hetkeen.