Bella (kutsumanimi, kunnes keksin oikean)

7. EVE

Sanamäärä: 1695

Muistelen missä espanjanluokka on ja suunnistan sinne. Positiivisena yllätyksenä löydän Andreaksen norkoilemassa luokkahuoneen oven edustalla. "Moi" ilmoitan läsnäoloni ja huokaan helpotuksesta. Lysähdän nojaamaan seinään hänen viereensä.

Andreaksen silmät kirkastuvat ja alkavat tuikkia iloisina. "Ai, moi!" hän vastaa pirteästi katsoessaan minua, "Eve kertoi Chloesta. Miten meni?"

"Oli hän kai ihan mukava", ulkopuolisen silmissä hän näyttäisi kalliilta vaahtokarkilta, joka kuplii ystävällisyyttä. Kuin maski kasvojen edessä. "Ehkä", lisään vielä. Andreas pyöräyttää silmiään ja pieni virne leviää hänen huulilleen. "Ei hätää. Kukaan meistä ei pidä hänestä", Andreas kertoo, kun varmaan aavistaa mitä ajattelen.

Meillä on yhteinen espanjan kurssi, joten istumme luokassakin yhdessä. Huomaan pitäväni Andreaksesta koko ajan vain enemmän ja enemmän. Oloni kevenee. Ehkä minun ei tarvitsekaan olla koko vuottani täällä yksin ja saatankin nauttia elämästäni pitkästä aikaa äidin kuoleman jälkeen.

Minun espanjan kielitaitoni on ala-arvoisen surkeaa, mutta onneksi Andreas auttoi, kun opettaja kysyi minulta jotain närkästyneenä espanjaksi. En enää edes muista, miksi aloin opiskella tätä kieltä, kun lintsasin muutenkin suurimman osan tunneista.

Kesken tunnin tunnen yhden kamalimmista tunteista, mitä kohdun omaava henkilö voi tuntea. Nostan käteni välittömästi pyytääkseni lupaa käydä vessassa.

Onneksi Herra González Fernández myöntää luvan ja alan etsiä tamponia repusta. Samalla hetkellä muistan, että en ole pakannut kuukautissuojia vielä.

Andreas katsoo minua huolestuneena, kun voihkaisen hiljaa. "Menkat", kuiskaan epätoivoisena ja nousen ylös. Ei vittu, ei tänään. Lähden luokasta pohtien vaihtoehtoja. Voisin toki käydä terveydenhoitajalla, mutta en ehkä kehtaa.

Päädyn vessassa työntämään paperia alushousuihini. Näin en tule selviämään. Olen epätoivon partaalla. Miksi jätin puhelimeni luokkaan, kun olisin voinut soittaa Evelle? Opettaja ei tule päästämään minua uudestaan vessaan.

Menen käytävään siinä toivossa, että edes joku tyttö sattuisi kävelemään ohi. Kyynelkanaviani ei ole suunniteltu hyvin. Normaalisti en ehkä alkaisi itkeä, mutta kuukautiset tietysti saavat minut herkäksi. Onneksi käytän vedenkestävää ripsiväriä.

Luulin, että kyyneleet olisivat tarpeeksi, mutta pieni voihkaisu pääse kurkun päästäni, kun kuulen askelten lähestyvän. Nostan pääni polvista siinä toivossa, että joku tulisi ja kertoisi minulle, kaiken olevan hyvin ja antavan kenties tamponin. Jos se nyt ei vain olisi kaikista ihmisistä juuri Jason.

Jason pysähtyy ja jää tuijottamaan. "Bella?" hän sanoo epäuskoisena. Kuivaan kyyneleeni hätäisesti ja pidätän pieniä niiskauksia sisälläni. En uskalla katsoa häntä silmiin.

Hän taitaa tajuta, ettei kaikki ole hyvin ja tarpoo luokseni. Hän valuu seinää vasten istumaan viereeni. On hiljaista, kun tuijotamme molemmat käytävän toisella puolella seisovaa seinää.

Seuraan katseellani valkoisen rososeinän juovikkaita uurteita. Siihen on sinitarralla kiinnitetty mitä luovimpia kiusaamisen vastaisia ja koulumotivaatio postereita. Aivan kuin opettajienkokouksessa kaikki tulisivat siihen tulokseen, että nuo vähentäisivät kiusaamislukemia ja huonoja arvosanoja.

Haluaisin Jasonin alkavan puhua ensin, mutta hän ei taida tehdä sitä, joten alan sopertelemaan jotakin, josta en itsekään saa selkoa. "Me emme voi jäädä tähän tai kohta joku opettaja kävelee ohi ja olemme pulassa" Jason keskeyttää.

Hän kapuaa seinää apunaan käyttäen ylös ja ojentaa kämmenensä. Tartun siihen ja hän auttaa minut ylös. Heti, kun seison kahdella jalalla, Jason irrottaa otteensa ja kääntyy pois päin minusta. Hän lähtee harppomaan, mutta pysähtyy muutaman metrin päässä katsomaan minua odottavasti.