Bella (kutsumanimi, kunnes keksin oikean)

5. Your seat belt, Bella

Sanamäärä: 1793

Ajankulku on unohtunut kokonaan ja havahdunkin siihen todellisuuteen, kun katson horisonttiin, jossa aurinko valottaa meren tyyniin aaltoihin kauniin kultaisia juovia.

Kaivan puhelimen taskustani. En ole koskenut siihen sen jälkeen, kun kaupalla vilkaisin kelloa. Äänet on kytketty pois, joten en ole huomannut kymmenien puheluiden ja lukuisten viestien pommitusta pitkin päivää.

Nielaisen hermostuneena ja Eve kurkistaa olkani yli näyttöä. "Sinua taidetaan kaivata kotiin", hän huokaisee. Andreas kääntyy katsomaan meihin ja kysyy: "Mitä kello on?". Huokaisen väsyneesti.

"Puoli yksitoista", kerron ja silloin se myös sisäistyy aivoihini. Lähdin kotoa joskus ennen kahtatoista. Kaikki ovat varmasti kamalan huolissaan. "Käyn soittamassa veljelleni nopeaa", ilmoitan ja nousen ylös.

Kävelen kuuloetäisyyden päähän muista ja tuijotan valoa säteilevän näytön ilmoituskeskusta. Painan Leon nimeä epäröiden ja asetan iPhonen korvalleni. Tiedän, että Leo suhtautuu rennoimmin, mutta olen siltikin pulassa jo toistamiseen tämän kahden päivän aikana, mitä täällä olen jo viettänyt.

Leo vastaa nopeasti. Aluksi hän on aika kauhuissaan, mutta se menee nopeasti ohi. Sitten hän kyselee, olenko kunnossa ja missä olen. Turhautuneena vastaan jokaiseen kysymykseen ärtyneenä.

"Kyllä! Olen kunnossa!" vakuutan viidennettä kertaa, mikä saa ääneeni jo turhautuneisuutta. Puhelun toisesta päästä kuuluu syvä huokaus. "Tajuatko sinä Bella, miten huolissamme me olemme olleet?" Leo voihkaisee retorisen kysymyksensä. Vaikka en näekään, tiedän hänen puristavan silmiään visusti yhteen ja voisin vaikka vannoa hänen vasemmankätensä peukalon ja etusormen nipistävän nenänvarttaan.

"Lucas tulee hakemaan sinua sieltä kohta", Leo toteaa hetken päästä. Olen jo inttämässä vastaan, mutta tajuan ettei se luultavasti auttaisi yhtään. Sen sijaan vastaan ärtyneellä äänellä: "Minä voin kyllä kävellä."

Aivan yhtäkkiä tunnen hipaisun vierelläni roikkuvan käteni kämmen selällä. Säpsähdän ja saatan jopa inahtaakin hieman. "Bella?" Leo kysyy hämillään.

Olen jo avaamassa suutani, kun vilkaisen vierelleni. Jason seisoo kolmen sentin päässä minusta ja kysyy: "Saanko?". Aluksi hämmennyn totaalisesti, kunnes hän viittaa puhelimeeni. "Toki", sanon hyvin heiveröisellä äänellä.

"Leo. Umm... Minun kaverini haluaa puhua sinulle", sanon englanniksi ja ojennan puhelimen Jasonille. En ollut aivan varma miksi Jasonia minun pitäisi kutsua. Tuttava kuulostaisi hieman oudolta ja muodolliselta, mutta ystävä vielä oudommalta, joten tyydyin kaveriin, vaikka se ei ehkä kuvaa välejämme hirveän hyvin. Tänään tapaamani uuden ystävän isoveli.

"Hei. Olen Jason", Jason sanoo muuttaen äänensä lämpimämmäksi ja oktaavia korkeammaksi antaakseen luotettavamman vaikutelman. Syy on selvä. Hän kuulostaa matalan sävynsä ansiosta kaksikymmentäviisivuotiaalta. Kuka tahansa menisi hämilleen, jos tuon ikäinen mies tarjoilisi yhdeksän vuotta nuoremmille kyytejä keskellä yötä.

Jason pysyy vaiti ja kuuntelee hetken Leoa. Aluksi hän sanoo jonkin sortin myöntäviä vastauksia, sitten yhden kielteisen ja lopuksi hän vakuuttaa olevamme rannalla. "Olen itsekin lähdössä pian. Minä voin tuoda Bellan samalla turvallisesti kotiin. Mulla on auto ja kortti", Jason kertoo.

Pyöräytän silmiäni. En tiennyt, että hänellä on tällaiset aikeet. Muuten olisin suostunut hyvinkin pirteästi Lucasin ristikuulusteluun vartin ajomatkaksi välttääkseni kiusallisen hiljaisuuden.

Jason lopettaa puhelun ja ottaa vapaalla kädellä lantiostani kiinni. Tunnen hänen kuuman hengityksensä korvani juurella. Se lämmittää ihanasti, mutta saa kylmät väreet kulkemaan lävitseni ja ihoni kananlihalle. Varovasti hän ujuttaa puhelimeni etutaskuuni samalla hipaisten paljasta alavatsaani. Muutama perhonen ilmestyy ja alkaa lepattamaan.