Bella (kutsumanimi, kunnes keksin oikean)

3. Veitsi

Sanamäärä: 2044

Poika on niin uhkaavan näköinen lihaksiensa ja synkän vihaa uhkuvan katseensa kanssa, että mieskin tajuaa nousta ylös. Vaikutus on paljon lievempi, koska tarjoilija on minua pikku kääpiötäkin suunnilleen vain kaksi senttiä pidempi, kun taas poika on luultavasti heittämällä ainakin päätä pidempi.

"Älä puutu tähän lapsi", mies ärähtää pojalle hiljaa. Poika kohottaa kulmiaan silmät raivoisasti palaen. "Sinä ihmispaska hinaat nyt pedofiili takamuksesi tuonne sisälle ja katsotkin ettet enää ikinä koske keneenkään luvatta, tai otan tuon veitsen taskustasi ja viillän kurkkusi auki", poika uhoaa.

Pojan ääni on rauhallinen ja kylmä, mutta joka sana kuulostaa piiskan iskulta. Kylmät väreet väristelevät minuakin. Mieskin tajuaa mahdollisuutensa tulevaan tappeluun ja luo vain ilkeän mulkaisun poikaan.

"Kuules", mies aloittaa, "minä tiedän, että olet Bennettien sukua ja voin helpostikin pyytää Herra Dalea ottamaan puheeksi toukokuun seuraavalla perheillallisellasi, jos poliisit saavat minkäänlaisia vihjeitä tämänpäiväisestä."

Sitten mies astuu sivuun ja lähtiessään hipaisee polveani sormenpäillään ennen kuin livistää sisälle ja kellariin. Käännän pääni pelastajaani. Olen hyvin kiitollinen tuolle muukalaiselle.

Se mitä olisi tapahtunut ilman hänen väliinsä tuloaan, ajatuksenakin saa karvani pystyyn. Luultavasti päivän päätteeksi olisin raiskattuna löyhkäävässä kellarissa. Tai puukotettuna hautausmaalla.

"Kiitos", saan sanotuksi ilman änkytystä, vaikka olin melkein varma, ettei ääneni kestäisi. Silmäni vetistyvät ja hengitys kiihtyy. Muistan yhtäkkiä elävästi sen illan ja kaikki mustuu hitaasti silmissäni.

Makaan sängyllä heikkona ja puolustuskyvyttömänä. En kykene liikkumaan, vaikka haluaisin. Huoneeni on pimeä ja kylmä. Viikon päästä on heinäkuun ensimmäinen. Silloin äidin kuolemasta on kulunut tasan vuosi.

Katseeni harhautuu jälleen isääni, joka istuu vieressäni tunteettomana. Kädessään hän pitelee aterinlaatikosta otettua keittiöveistä, jolla Aaron leikkasi tänä aamuna sämpyläni kahtia.

Isä parkaisee avuttomana ja alan laskea. 7, 6, 5... 1. Isä painaa verisen veitsen ranteeseeni. Kipu on niin sietämätön, että enää en edes kykene kirkumaan. Itken vain hiljaa. Veitsi nousee ja mätkähtää takaisin isän reiden viereen.

Toivon aalto syöksähtää, kun avaimet kolisevat lukossa. Aaron, Leo ja Saga ovat lähteneet elokuviin. Lucas on ystäviensä kanssa jossakin. Isä ei ole hätkähtänytkään. Häntä ei kiinnosta.

Tulija riisuu kenkänsä ja takkinsa. Toivon vain, että hän tulisi huoneeseeni katsomaan olenko täällä. Haluan huutaa apua, mutta käytin kaiken ääneni kiljumiseen ikuisuuksia sitten. Kurkustani kuuluu vain pientä pihinää.

Isä nousee ylös ja mutisee haluavansa kaljan ja lähtee veitsen kanssa pois. Hän lähtee ja jättää oven auki. Huohotan järkyttyneenä ja epäuskoisena, että tämä olisi nyt ohi. Ehkä hän palaa vielä.

Pian kuuluu korvia huumaava karjaisu: "MITÄ HELVETTIÄ?" Tuo oli Lucas. Jostain saan tarpeeksi ääntä huutaa: "Lucas!" Ääneni murtuu C:n kohdalla, mutta Lucas kuulee rikkinäisen vaikerrukseni. Juoksu askeleet tömistelevät huoneeni ovelle ja hän jähmettyy. Hänen kasvoillaan vilahtelee pakokauhu.

"Bella!" hän parkaisee ja ryntää luokseni räpsäyttäen valot päälle katkaisijasta. Lucas ojentaa kätensä ja auttaa minut hänen halaukseensa. Vertani on kaikkialla, mutta hän ei välitä, vaikka tuhrin hänen valkoisen flanelli paitansa.

Havahdun takaisin nykyhetkeen. Silmäni avautuvat rävähtäen. Räpyttelen ja huomaan makaavani sikiöasennossa kahvilan terassilla edelleen.

Hengitän kiivaasti ja sydämeni pumppaa kohta rinnastani ulos. Tunnen olevani kalpea ja normaalia kylmempi. Kasvoni ovat kyynelistä kosteat.