all the love i can't have / ziall / fin

LUKU 2

>Niallin nk

Odottelen seuraavan tunnin alkua ja nojailen koulun valkoiseksi maalattuun tiiliseinään. Hymyilen salaa itsekseni eilisille. Ei sillä, että minulla erityisen kivaa olisi ollut, vaan sille, ettei Jimmy lyönyt minua kertaakaan. Tuo vain nauroi, kun kaadoin vahingossa teeni viimeiset tilkat tuon syliin, ja se jos mikä on harvinaista. Normaalisti olisin saanut turpaani.
-Mikäs nyt niin hymyilyttää? kuulen tutun äänen vierestäni. Nostan katseeni kengistäni Zayniin ja käännyn kokonaan tuohon päin, niin että vain olkapääni osuu enää seinään.
-En millekkään isolle jutulle, vastaan, mutten voi lopettaa virnuiluani, eikä Zaynin läsnäolo auta asiaa yhtään. Hän saa minut hymyilemään entistä enemmän.
-Eikun oikeasti, kerro. Mä en muista milloin sä olet viimeeks näyttäny noin iloiselta, Zayn tivaa ja minä naurahdan pienesti. Ja se on aitoa naurua - aitoa iloa.
-No jos totta puhutaan, niin mulla oli eilen ihan älyttömän hyvä päivä, sanon ja päätän olla kertomatta enempää, ellei tästä meidän keskustelustamme tule mitään tenttiä.
-Kerro lisää, mustahiuksinen sanoo ja hymähdän hiljaa.
-No ensinnäkin mun vanhemmat oli koko päivän jossain, eivätkä tällöin lyöneet, huutaneet tai tehneet mitään muutakaan ikävää, eikä tarvinnut nähdä tai kuulla niiden kännisekoiluja. Toiseksi kaadoin teet Jimmyn syliin, eikä se edes suuttunu. Se vaan nauro, toisin kun normaalisti, kerron, ja vaikka muille tämä ei ole mikään ihmeellinen päivä, minulle se on. Ja vaikka minä olenkin yhtä hymyä, Zaynin hymy hyytyy kokonaan.
-Miten Jimmy suuttuu sulle? Zayn kysyy ihmeissään.
-Se suuttuu kaikesta, mitä ikinä teenkin. Ja se on pelottavaa, koska se voi suuttua mistä tahansa ja voi lyödä, kerron ja alan hieman mumista lauseen loppua kohden, en haluaisi puhua siitä.
-Lyökö Jimmy sua? tuo kysyy ja pieninkin merkki ilosta ja hymystä hälvenee meidän molempien kasvoilta.
-Etkö tienny? minä puolestani kysyn. Luulin, että Zayn olisi tiennyt veljensä lähes päivittäisestä käyttäytymisestä, nähnyt mustelmani ja kuullut mitä hänen kodissaan tapahtuu.
-En, Zayn vastaa ja minä kurtistan kulmiani. Mitä hittoa? Luulin vain, että Zayn tietää, muttei joko uskalla puuttua isoveljensä toimiin, tuota ei kiinnosta tai että Jimmy olisi uhkaillut tuota. Mutta ei ilmeisesti.
-Mä luulin että sä tiesit... mumisen hiljaisesti ja käännän katseeni jälleen kenkiini.
-Miten pahasti se lyö sua? Zayn kysyy ja asettaa kätensä olkapäälleni. Nostan katseeni lattiasta ja vilkaisen taakseni sekä Zaynin ohi eteenpäin. Käytävällä ei ole kuin pari oppiasta meidän lisäksemme, joten nostan hiukan paitani helmaa kyljen kohdalta ja paljastan toissapäivänä saadun, noin kämmenen kokoisen, pikimustan mustelman kyljesäni. Zaynin ilme muuttuu järkyttyneeksi irvistykseksi.
-Kuule Niall, älä tule tänään meille, vaikka Jimmy sua miten sinne pyytäis, mustahiuksinen sanoo kumartuneena hiukan minua lähemmäs. Kestää muutama sekunti ennen kuin saan jotakin kuulumaan suustani.
-Okei, vastaan niin hiljaa, että tuskin sitä edes kuulee. Koulun kellojen pirinä keskeyttää ajatukseni ja harmikseni se merkitsee myös sitä, että minulla on edessäni tuskalliset neljäkymmentäviisi minuuttia matematiikkaa.
-Mulla on matikkaa, nähdään, sanon ankeasti ja lähtien reppu selälläni ohittamaan Zayniä. Yllätyksekseni tuo tarttuu minua varovasti kädestäni kiinni ja tunnen, kuinka tuon irroittaessa otteensa käteeni jää pieni lappu. Käännyn katsomaan tuota vielä hiukan kauempaa ja hymyilen. Zaynin hymyilee minulle ja vilkuttaa pienesti.

Ylitylsä matematiikantuntini alkaa olla pikkuhiljaa lopuillaan, ja takaseinän kellon mukaan aikaa on jäljellä vielä viisitoista minuuttia. Numeropätkät eivät jaksa minua oikein kiinnostaa, joten näpyttelen pulpettini kantta äänekkäästi lyijykynän kärjellä, saaden aina välillä vihaisia mulkaisuja opettajalta. Yhtäkkiä mieleeni muistuu paperilappu, jonka sain salaiselta ihastukseltani välitunnin päätteeksi. Kaivan lappusen taskustani, ja alan varovasti avata sitä, ettei se vain repeytyisi eikä sille tapahtuisi mitään muutakaan kamalaa. Paperi on selkeästi vihosta nopeasti revittyä ja toisella puolella on muutama numerosarja - matematiikkaa. Käännän numerosarjan alaspäin ja vilkaisen mitä minulle on lähetetty.

Paperissa on vain pienen pieni sydän. Keskellä ruudukkoa.

Pieni hymyn ja virneen sekoitus kohoaa huulilleni. Ehkä tunteeni eivät olekkaan niin yksipuolisia kuin olen aina ajatellut, ja se jos joku on mukava kuulla. Sen jälkeen alan hieman ihmetellä - tässäkö kaikki? Ei muuta? Käännän paperin ainakin viidennen kerran ympäri ja luen numerot läpi useampaan kertaan läpi, eikä paperista löydy yhtään mitään muuta. Vain ruudukkoa, numeroita ja pienen pieni lyijykynällä piirretty sydän.

>Louisin nk

Istun koulun penkillä jalat Harryn sylissä. Olemme poikaystäväni kanssa päättäneet olla todella pahoja poikia ja jättää yksi tunti välistä. Minua ei kiinnosta matematiikka eikä kiharahiuksista biologia. Ainoa ongelmahan tässä vain on se, että jos joku meidät täältä käytävältä bongasi, olisimme molemmat niin syvällä kusessa, ettei pintaan ole heti nousemista.

En kyllä mieluusti nousisi tästäkään.

-Louis? Harryn ääni rikkoo ajatukseni. Nostan pääni tuon olkapäältä katselemaan tuon vihreitä silmiä kyselevä ilme kasvoillani.
-No? kysyn.
-Ei mitään, Harry vastaa ja naurahdan.
-Höpsö, sanon ja painan pääni takaisin nojaamaan tuon olkapäätä vasten.

Kieltämättä koko huikeat neljäkymmentäviisi minuuttia menee täysin hukkaan. Siinä, missä voisin oppia jotakin uutta, istun käytävällä hiljaa nojaillen poikaystävääni. Mutta mielummin olen kyllä täällä kuin tunnilla, tosin hyödyllisyys on eri asia. Sydämmeni ja järkeni sanovat eri asiaa.

Voin tunnustaa nukahtaneeni Harryn syliin hetkeksi. Havahdun unestani kuullessani muiden oppilaiden rymistävän käytävällä ja hieraisen silmiäni.
-Huomenta unikeko, Harry sanoo ja naurahdan hiljaa sille, kuinka tuo käyttää ilmaisua "huomenta", kun kello on kaksi iltapäivällä.
-Kauanko mä nukuin? kysyn ja haukottelen pienesti.
-Kymmenisen minuuttia tuhisit söpösti siinä mun sylissä, poikaystäväni vastaa ja naurahdan. Kuinka suloisesti tuo minulle osaakaan leperrellä päivittäin, aivan minkä asian sivussa tahansa. Hieraisen vielä kerran silmiäni.
-Mulla on liikuntaa, joten suuntaan sinne. Heippa, nähään tänään, sanon ja lyhyempänä osapuolena kurkotan kaulaani, jotta yletyn painamaan pusun kiharahiuksisen poskelle. En kuitenkaan liiku mihinkään.
-Heippa, Harry sanoo.
-Moikka...
-Pitiks sun mennäkin?
-Joo, vastaan ja nousen pois Harryn sylistä, otan reppuni lattialta ja lähden kohti liikuntasalin pukuhuoneita.

---
aargh ärsyttää kun nää vanhat luvut on näin lyhyitä, muttei nyt voi mitään. oon ollu ihan yllättyny miten moni tätä mun tarinaa on lukenu, vaikka alku onki vähän tylsä ja tönkkö. lähen nyt partioleirille ja palaan lauantaina, niin silloin ehkä uutta lukua taas. ja kiitokset kaikille jotka tätä on lukenu, ootte ihania ❤️