Lentokenttä näytti tyhjältä. Pelkkää paljasta kiiltävää lattiaa, jonka pinnalla satunnaiset kenkäparit kiirehtivät eteenpäin, jotta ehtisivät ajoissa koneeseen tai hakemaan lentolippunsa. Minustakin tuntui tyhjältä. Olin joutunut jättämään kaiken vuodeksi: ystäväni, kotini, kouluni – oikeastaan koko elämäni, isäni työmatkan takia. Olin koko elämäni asunut Amerikassa, enkä ollut koskaan edes käynyt muissa maissa, eikä matkustaminen oikein houkutellut. Tekisin melkein mitä vain, jotta pääsisin pois täältä Australiasta takaisin kotiin.
Yritin varovaisesti vaihtaa huonoa asentoani, koska pikkusiskoni Eleia lepäsi maaten penkkien päällä pää sylissäni. Naurahdin mielessäni, koska hän näytti siinä levätessään alle kymmenenvuotiaalta lapselta, vaikka oikeasti hän oli jo neljätoistavuotias. Aloin hajamielisenä silittämään Eleian vaaleanruskeita hiuksia – kuten tein aina silloin kun hän oli nuorempi. Yhtäkkiä tämä nosti katseensa minuun, ja hymyilin hänelle hieman.
"Pääset kohta nukkumaan autoon, kun äiti ja isä tulevat niitä matkalaukkuja hakemasta", sanoin Eleialle, ja hän vain nyökäytti päätään, ollen ilmeisesti liian väsynyt puhumaan mitään.
Pian nämä kaksi ihmistä, joita kutsumme vanhemmiksemme, saapuivatkin matkalaukkujen kanssa luoksemme. Nostin lentomatkasta väsähtäneen Eleian pois päältäni ja lähdimme kävelemään kohti lentokentän ulko-ovia. Katsoin ulos valtavista koko seinän pituisista ikkunoista, jossa lentokone laskeutui hämärtyneeltä taivaalta valojen täyttämälle kiitoradalle. Seurasin sen nopeaa etenemistä asvaltin pintaa pitkin, kunnes se katosi niin pitkälle ettei sitä enää ikkunoista nähnyt. Erehdyin vilkaisemaan omaa heijastustani ikkunoista, ja huokaisin näylle. Vaaleat laineikkaat hiukseni olivat aivan räjähtäneen näköiset, meikit vihertävien silmieni ympärillä levinneet ja silmäpussit alaluomilla olivat järkyttävän suuret liian monesta valvotusta tunnista lentokoneessa.
Työnsin käteni hanan alle ja odotin että vesi muuttuisi lämpimämmäksi. Huuhtelin levinneitä meikkejäni pois, jotta en näyttäisi kuin haudasta nousseelta. Kun sain itseni taas näyttämään jotakuinkin ihmiseltä, viilensin vielä kasvojani kylmällä vedellä. Sitten jäin nojailemaan lavuaaria vasten, odotellen että Eleia olisi valmis. Hän nimittäin halusi tulla käymään naistenhuoneessa vielä ennenkuin lähtisimme taksilla uuteen kotiimme – tai siis väliaikaiseen kotiimme. Naistenhuone oli muuten täysin siisti ja melko modernikin, mutta sen miltei keltaisenvihreä valaistus aiheutti päänsärkyä, ja yksi putkivaloista oli rikki välkkyen inhottavasti niin, että silmiin koski.
Viimein Eleiakin oli valmis, ja lähti hyppelehtimään ulos naistenhuoneesta.
"No, tuletko sieltä, Ona?" hän huusi hilpeästi käyttäen minulle keksimäänsä lempinimeä, josta en todellakaan pitänyt, eikä onneksi kukaan muu kuin hän sitä käyttänyt. Pyöräytin silmiäni, mutta en voinut olla naurahtamatta Eleian yhtäkkiselle pirteydelle. Ilmeisesti pieni käveleminen sai häneen uutta eloa.
"Tulen, tulen!" huusin hänen peräänsä, ja lähdin itsekin kävelemään ulos naistenhuoneesta.
Kun astuin ensimmäistä kertaa ulos lentokentän ovista ja hengitin Australian ilmaa, ajattelin että selviäisin tästä. Vain vuosi, ja sitten pääsisin takaisin kotiin. Minä selviäisin.
YOU ARE READING
Maybe I'll Change Your Mind (Luke Hemmings fanfiction)
Fanfiction"Mä nään susta koko ajan unia, sä olet koko ajan mun mielessä, enkä pääse niistä ajatuksista eroon. En edes haluaisi." "Mistä ajatuksista?" "Niistä, että haluan suudella sua aina kun nään sut." "Nytkin?" "Enemmän kuin mitään muuta." • Maybe I'll Ch...
