Tuhat äänetöntä sanaa (Tauolla)

What a wonderful day to live

Viimeinen työpäiväni kirjakaupassa alkaa ihmeekseni auringon paisteessa. Kaupan ovella melkein törmään siihen söpöläiseen, jonka kanssa jutteleminen sai perhoset lentelemään vatsassani aiemmin. "Ai, moi! Muistatko mut? Nähtiin täällä aiemmin tällä viikolla!", poika huudahtaa iloisesti huomattuaan minut. Muistanko vai? Ethän sinä olekaan kuin ollut päällimmäisenä ajatuksissani koko viikon ajan."Ööh, joo. Mä oon täällä töissä. Tai siis tet:issä. En mä oo vielä käynyt peruskouluakaan loppuun. Unohda," solkotan nopeasti. Wow, loisto liike, minä. Enhän voinutkaan antaa parempaa ensivaikutelmaa. Tai siis toista vaikutelmaa. Tai toista ensivaikutelmaa. What ever... Punastun korviani myöten ja katson maahan nolona. Poika nauraa hyväntahtoisesti ja ojentaa kätensä. "Hyvä on, neiti Ei vielä peruskouluakaan käynyt, me ei ehditty esittäytyä aiemmin. Mä olen Rasmus", poika esittäytyy kätellessämme. "Ella", sanon ja yritän keksiä jotain sanottavaa. "Haluisitko lähteä kahville tässä myöhemmin? Rasmus kysyy hymyillen. Aivoni eivät aluksi yhdistä kuulemaani minuun. Minäkö? "Öö, voin mä kai. Pääsen tänään kahdelta. Missä me nähtäisiin? " kysyn Rasmukselta pienesti hymyillen. Sovimme tapaavamme kahvilassa muutaman korttelin päässä täältä puoli kolmelta. Koko loppupäivän ajan kasvoillani loistaa salaperäinen hymy.