Tuhat äänetöntä sanaa (Tauolla)

Monday mornings sucks but still there can be sunshines

Maanantai aamu ei voisi alkaa huonommin. Olen myöhässä ja selkäni on kipeä lattialla nukkumisesta. Alakerrassa ehdin tekemään vain juustoleivän mukaan , ennen kuin lähden pysäkille. Juostessa sidon hiukseni nopealle nutturalle ja vilkuilen kelloa. Jos bussi olisi myöhässä, niinkuin yleensä, voisin vielä ehtiä.     Juostessani viimeistä suoraa ennen pysäkkiä, kuulen bussin tulevan takaa päin. Bussin ohittaessa minut yritän huitoa kuskia huomaamaan että tahdon kyytiin. Onnekseni pysäkillä on myös muitakin, joiden takia linja-auto  pysähtyy. Leimaan koulumatkoihin tarkoitetun bussikorttini kortinlukijaan, ja jatkan matkaani bussin takaosaan. Siellä ehdin vihdoinkin syömään aamiaiseni ja harjaamaan hiukseni. Hetken päästä kaivan aina mukanani olevan luonnoskirjani repustani ja alan kuvaamaan sinne syvimpiä tuntojani. Muutaman pysäkin välin kuluttua viereeni istahtaa blondi, Nirvana-paitanen tyttö, joka näyttää juuri sellaiselta henkilöltä joka ei tiedä mitä bändiä hän mainostaa paidallaan. Hetken päästä hän hän koputtaa olkapäälleni siroilla sormillaan ja otan toisen kuulokkeen pois korvasta. "Niin?" kysyn ja katson tyttöä hieman kummeksuvasti. Ei mitään tyypillisintä suomalaista bussikulttuuria. "Anteeksi, mä en vaan voinut olla huomaamatta, että sä oot tosi taitava piirtäjä", tyttö sanoo hymyillen, "Mä olen Mira." Lopulta ajaudumme puhumaan suosikki musiikistamme, ja paljastuu että Mira tietää kuin tietääkin Nirvanan. Hän on itseasiassa bändin suuri fani. Se saa minut miettimään hieman kliseisestikin etteivät  kaikki olekaan aivan sitä miltä he näyttävät. Miran kanssa jutteleminen piristää päivääni ja saa sen kulumaan hieman iloisemmin.