Annabelle (Completed)

Cameron: Viimeinen luku

"Luin tämän" Anna sanoo ja näyttää tuttua kirjaa. Cameron hymähtää. "En ymmärrä miksi isä teki sen"
Cameron nostaa katseensa maasta ja katsoo Annaa suoraan silmiin. "Hän luuli tehneensä minusta tähden. Kaltaisensa. Todellisuudessa hän teki minusta ihmisraunion" Cameron piti pienen tauon, jonka aikana hän puri huultaan, "Minua kiusattiin kaksi viikkoa. Lopulta en uskaltanut mennä minnekään. Kiusaajia oli joka puolella. He eivät vain ymmärtäneet sairauttani. Jälkikäteen kun ajattelee ehkä he olisivat voineet hyväksyäkin minut. Mutta minä en antanut heille aikaa"
"Et sinä väärin tehnyt. Skitsofrenia ei ole syy kiusata"
"Annabelle, sinulla ei ole aavistustakaan mitä olen tehnyt"
"Älä yritä suojella minua. Et pysty. Tiedät sen. Älä suojele minua itseltäsi"
"Minun on pakko. En voi antaa sinun.."
"Lähteä vai? Teen mitä haluan!"
"Et voi pelastaa meitä"
"En niin"
"Kukaan ei voi pelastaa meitä. Olemme ylittäneet rajan"
He olivat vähän aikaa hiljaa, vierekkäin puiston penkillä.
Sitten Anna sanoi:
"Uskotko että tulee vielä parempi paikka?"
"On pakko olla. Tämä on niin syvältä että on pakko olla jotain parempaa. KUULITTEKO? ELÄMÄ ON SYVÄLTÄ!"

He istuivat hetken hiljaa. Cameron kuunteli hiljaa Annabellen sydämen lyöntejä. "Minä ihan oikeasti tykkään sinusta", hän päästi suustaan. Heti sen sanottuaan Cameron pelkäsi pilanneensa kaiken. Hätiköineensä liikaa, muttahänen yllätyksekseen Annabelle sanoikin; "Niin minäkin sinusta" Annabelle kuitenkin empi ennenkuin jatkoi;
"Tämä on unta. Meitä ei ole. Ei ole koskaan ollutkaan."
"Minulle on"
Cameron nojautui Annabelleen päin, lähemmäs ja lähemmäs.
Heidän huulensa kohtasivat.
Annabelle hymyili hänelle ja nousi penkiltä. Hän hymyili vielä kävellessään pois päin hänestä.
Älä kiltti unohda  minua.

En ikinä.