Tasapainoton

1. luku

-Äiti!

-Pysy kaukana, saastainen kersa! Karjaisi Isä Jonas suoraan päin Coralin pieniä pelästyneitä kasvoja.

-...Saastainen? Coral kuiskasi hyvin hennolla äänellä.
Hänen äitinsä makasi Pyhän Kamarin suurella pöydällä selvästi vahingoittuneena. Coral ja äiti olivat olleet metsässä etsimässä villivadelmia Coralin 15-vuotis syntymäpäiväkakkuun.
Se oli ollut ihan viatonta. Coral oli kuullut pientä uikutusta läheisestä puskasta, ja tietenkin oli kurkistanut, mikä ääntä oikein piti.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, ei olisi koskaan pitänyt katsoa pusikkoon, Coral ajatteli juostuaan ulos Pyhästä Kamarista, ja lysähdettyään nyyhkyttäen sen portaille.

Pusikossa nimittäin oli pieni sudenpentu, jonka harmaa turkki näytti hieman hopeiselta Coralin silmään. Pennulla oli verinen haava kyljessään, -luultavasti karhun tekemä, Coral tuumi-, ja se makasi huohottaen maassa.

Hyväsydämisen tytön rinnassa sykähti, kun hän katsoi tuota pientä avutonta olentoa. Hän nosti pennun syliinsä, ja varoi koskemasta haavaan, sitä kuitenkin tarkasti katsellen.

-Äiti, katso, minusta meidän pitäisi auttaa tätä pentua, Coral tuumasi, nostaen katseensa äitiinsä.

Äiti ei kuitenkaan ollut siinä, missä hän oli ihan varmasti vielä äsken seissyt. Tyttö hätääntyi, ja pälyili ympärilleen.

-Coral, tyttäreni, laske tuo olio alas, sanoi äiti yht'äkkiä tytön takaa.
-Äiti! Minä jo pelästyin, luulin että joku hirviö söi sinut! Naurahti Coral huojentuneena.

-Coral, sanoi äiti nyt äärimmäisen tiukasti hampaidensa välistä.
-Laske se heti alas.
No? Toimi! Äiti sihisi, tuijottaen tiukasti pennun silmiin.

Coral säikähti äidin outoa asennoitumista pieneen loukkaantuneeseen sudenpentuun. Äiti oli yleensä todella hyväsydäminen, ja halusi auttaa kaikkia.

Tyttö kuitenkin laski pennun varovasti maahan, pyytäen samalla katseellaan anteeksi.

-Nyt, tyttäreni, me juoksemme, sanoi äiti, ja käänsi vihdoin tiukat vihreät silmänsä Coraliin.

Coral ei ensin ymmärtänyt ollenkaan, miksi äiti halusi niin kovasti juosta pois pennun luota, mutta ymmärsi sen heti, kun metsän halki kiiri riipivien karjaisuiden kuoro.

Ihmissusia.

Ja niin he juoksivat. Coral oli aina ollut todella ketterä jaloistaan, mutta pian kivien ja kaatuneiden puiden lomassa pujottelusta alkoi tulla todella vaikeaa.

Coral kuuli selvästi sudet, pentu oli ollut luultavasti yksi heistä. Toivottavasti sudet eivät luulleet Coralin tehneen pahaa pennulle, koska muuten hän olisi pulassa.

Hengitys oli raskasta.
Kylkeen pisti.
Suussa oli veren maku.
Jalat olivat todella lähellä pettämistä.

Silti Coral juoksi. Kovemmim kuin koskaan, sillä nyt oli oikeasti hätä ja kiire.

Sudet saavuttivat jo tuota parivaljakkoa, tottakai, neljällä jalalla pääsi paljon nopeammim kuin kahdella.
Coral vilkaisi nopeasti äitiään, joka juoksi tytön rinnalla. Coral ei ollut koskaan ennen nähnyt äidin juoksevan, ja olikin pelännyt tämän voimien loppumista. Kaikesta huolimatta äidin otsalla ei kiillellyt yksikään hikihelmi, hänen hengityksensä oli edelleen tasainen, ja katse kiinnittynyt tiukasti eteenpäin.