-Ei se voi mennä noin.
-Se menee, etkä sinä voi sille mitään, Coral huokaisi ja sylkäisi miehen kengille.
-Ja sinun on turha lähteä perääni, hän vielä kuiskasi, ennenkuin kääntyi kannoillaan jättäen tuon hemmotellun miehen taakseen.
-Olet muuttunut...
[ Hellurei! :) Oon pahoillani että tän luvun julkasemisessa kesti niin kauan, olin nimittäin Roihulla (joka oli aivan uskomattoman mahtava kokemus!) jossa mulla ei oikeen riittänyt aikaa Wattpadille. Sen jälkeen sitten oon vähän väliä jatkanu tätä lukua, mutta inspiksen puutteessa tää on edennyt aikas hitaasti. *yskii* Koulutkin näköjään alko, ite menin kasiluokalle, entäs te? Tuntuu hassulta että tällä kirjalla on jo yli 800 katselukertaa, yli 90 votea ja 30 kommenttia! Kiitos kaikille jotka on kannustaneet mua tän kirjan kanssa, ilman teitä en välttämättä sais motivaatiota jatkaa. cx Toivon kuitenkin että tykkäätte luvusta, sen kirjottamisessa oli nimittäin hieman hankaluuksia. ^^' Enjoy! ♥ ]
Coralin näk.
Tänään oli se päivä.
-Lupaan tulla vielä tapaamaan sinua, sanoin hymyillen minimaallisesti äidilleni, joka piti käsistäni kiinni itkuisin silmin. Vedin hänet vielä viimeiseen halaukseen, ja suukotin viileille poskille. Sitten käännyin hänen luotaan kohti vaunuja, jotka odottivat talomme edessä.
Minulla oli päälläni se sama keltainen pitkähihainen mekko, johon olin pukeutunut muutama päivä sitten torille. Olin kietonut vielä hartioilleni valkean harson, jonka äiti oli antanut minulle syntymäpäivälahjaksi.
Vaunut olivat koruttomat, mutta sirot. Ne olivat valkeat, joten pyöristä roiskunut rapa erottui selvästi sen kyljissä. Connor odotti minua jo vaunuissa, ja eräällä nuorella pojalla oli Connorin hevonen. Hän ratsasti sillä vaunujen perässä, ja ne kolme Connorin mukana tullutta miestä ratsastivat sivuilla ja valjakon edessä.
Nousin vaunujen oven eteen asetetulle korokkeelle, ja katsoin vielä kerran taakseni. Vilkaisulla näin äidin hymyilevän aitoa mutta hieman surumielistä hymyä. Hymyilin hänelle takaisin, ja nousin vaunuihin.
Connor viittasi minut kädellään istumaan häntä vastapäätä, johon istuin mahdollisimman sirosti. Penkit olivat myöskin valkeat, mutta niistä erottui pieni vivahdus vaaleanpunaista.
Kun vaunu nytkähti liikkeelle, vilkutin vielä pienestä ikkunasta äidille, joka katosi pian mutkan taakse.
Käännyin katsomaan Connoria. Hänen tummat hiuksensa roikkuivat edelleen hieman sivulla, mutta ne olivat selvästi lyhentyneet ensitapaamisestamme. Hänellä oli nyt päällään valkoinen pitkä takki, jonka alla jonkinlainen napitettu musta paita. Housuina hänellä oli mustat tavalliset tiukat housut, jotka kohtasivat mustat nahkasaappaat polven kohdalla. Hän hymyili minulle rennosti, ja laittoi kätensä penkkinsä selkänojalle. Käännyin katsomaan ikkunasta puita, kuin ne olisivat erityisen kiinnostavia. En nimittäin kestänyt tuota tuijotusta miehen suunnalta.
Oups ! Cette image n'est pas conforme à nos directives de contenu. Afin de continuer la publication, veuillez la retirer ou mettre en ligne une autre image.
Vilkaisin nopeasti hymyillen Connoria, joka katseli minua edelleen, päästä kengännipukkoihin saakka. Poltteleva puna lehahti poskilleni, ja kosketin toista poskipäätäni vaistomaisesti. Muistutin varmasti tomaattia punaisini kasvoineni ja hiuksineni.
