Tasapainoton

3. luku

Kaikki tapahtui liian nopeasti.

Suudelman jälkeen Connor oli saattanut Coralin kotiin, auttanut ikkunasta sisään, ja kadoten sen jälkeen takaisin metsään. Coral ei pystynyt enää nukkumaan. Hän tunsi kuinka hänen silmäluomensa lupsahtelivat kiinni jatkuvasti, mutta vaikka hän kuinka yritti, ei tyttö vain saanut unta kiinni.
He olivat keskustelleet vielä tarkemmin, ja Connor oli luvannut viedä tytön hoviin.
Mitäköhän siitäkin tulisi? Coral mietti päätään pudistellen.
Eihän hänellä ollut edes kunnollista mekkoa!

Seuraavana aamuna yöllinen kävelyretki kostautuikin, Coral oli niin väsynyt, että hän olisi voinut nukahtaa ruokapöytään, kaivon viereen, katolle ja rappusiin.
Hän kuitenkin virkistyi, kun hän kuuli ovelta raskaan ja nopean koputuksen.
Coral avasi oven, jonka takaa paljastui noin. keski-ikäinen nainen.
-Oletteko te Sarah? Hän kysyi ripeästi. Coral päätteli naisen työskentelevän ompelimossa, sillä hänen esiliinassaan roikkui monenvärisiä lankoja.

Coral pudisti päätään.
-Tulkaa sisään, äiti on huoneessaan, hän virkkoi avaten ovea kunnolla, niin että tuo tomera täti pääsi hänen ohitseen keittiöön. Coral heilautti kättään naiselle, merkiksi seurata häntä.
-Äiti, sinulle on vieras, hän sanoi Sarahille, joka oli vielä muutaman päivän vuoteensa orja.
Sarah nyökkäsi, ja näytti ovea tytölle, joka poistui huoneesta hieman loukkaantuneena. Coral ei kuitenkaan voinut mitään kihelmöivälle uteliaisuudelleen, vaan oven suljettuaan hän kurkisti avaimenreiästä sisään. Tomera nainen seisoi hieman lähempänä vuodetta kuin äsken, mutta muuten näytti ihan samalta kuin äskenkin. Coral höristi korviaan, kuullen vain muutamia yksittäisiä sanoja.

-...hevonen...kolme päivää!...loukkaantunut...pienet pojat...

-...noita...mummo...katoamisiin...
Juusto..

Coral ei pystynyt kuuntelemaan enää, niin hankalaa oli erottaa sanoja tuon metelin alta. Hetkonen. Metelin?
Tyttö kiepsahti ympäri, ja hipsi keittiöön, jonka ovea selvästi paukutettiin. Hän pudisteli enimmät liat pois mekostaan, ja loihti kasvoilleen aurinkoisen hymyn.
-Päivää vain, Coral, siitä onkin jo vähän aikaa kun viimeksi nähtiin, sanoi n. 22-vuotias elämäniloa hehkuva nuori mies, jolla oli pellavan vaaleat hiukset, ja sädehtivät silmät.
Ei perhana. Thomas.

-H-hei vain, Coral sai sanottua hämmennyksensä alta. Aurinkoinen hymy oli muuttunut kauhuksi, kun Coral tuijotti miestä tiukasti silmiin.

Sa valkoinen susi. Sen oli pakko olla Thomas. Hän olisi tunnistanut nuo silmät mistä vain!
-Sinä.. Miten sinä kehtaat tulla tänne? Coral sihahti hieman epävarmasti.

-Miksi kaiken täytyy olla näin sekavaa!? Hän vielä jatkoi hysteerisenä.

-Shhh.. Ei hätää, Thomas kuiskasi, ja ennen kuin Coral huomasikaan, oli mies jo vetänyt tytön veljelliseen halaukseen.

-Coral kuka siellä on? He-herran jestas, Thomas! Äidin ääni tulvahti keittiöön. Coral irroittautui salamana miehestä, ja katsoi äitiään hieman pelästyneenä. Tomera täti, (jonka nimeksi myöhemmin paljastui Meira) oli tullut keittiöön tukien äitiä, kun tämä nilkutti eteenpäin. Äidillä oli aina ollut ihmeellinen taito muistaa kaikkien potilaidensa nimet, toisin kuin Coralilla, jolla oli surkea nimimuisti.

-Sarah, en silloin aikanaan muistanut kiittää sinua hoitamisestani, mutta onneksi sinun tyttäresi pelasti minut silloin. Eli kiitos, vaikka tiedänkin nyt, että olit jo luovuttamassa, Thomas naurahti.
Coral vilkaisi äitiin, ja olisi purskahtanut nauruun, jos tilanne ei olisi ollut mitä se oli. Äidin silmät olivat laajentuneet, hän yritti änkyttää jotakin, ja näytti muutenkin siltä kuin olisi törmännyt aaveeseen.

-Tuota.. Ei mitään, äiti sai sanottua. Hän pudisti päätään hieman ja kohensi ryhtiään.

Mökkiin laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Coral olisi halunnut puhua kahdestaan Thomasin kanssa,- vai olisiko sittenkään? Entä jos hän muuttuisi sudeksi, ja söisi Coralin suihinsa?

-Hm, tuota, minä voisin hakea kaivosta lisää vettä, Coral piipitti napaten käteensä metallisen sangon. Hän viiletti ulos mökistä, kohti harmaata kaivoa, jonka päälle oli rakennettu pieni puinen katos. Tyttö kiinnitti sangon katoksesta roikkuvaan koukkuun, ja lähti veivaamaan sitä alaspäin. Hänen mielensä tulvi kysymyksiä, tapahtumia ja sekavia ajatuksia.
Hän oli aina tiennyt, että Ihmissudet elivät muuten ihan normaalia elämää, mutta kerääntyivät välillä susimuodoissaan metsästämään ja tapaamaan toisiaan. Voisiko Thomas olla Ihmissusi? Vaikka monta vuotta Coral oli toivonut tapaavansa miehen uudelleen, ei hän nyt halunnut olla tämän lähellä. He olisivat voineet kuolla, jos Thomas ei olisi tunnistanut heitä. Ihmissudet olivat siis raakalaisia, eikä tyttö halunnut olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Yhtäkkiä Coral kuuli raskaita askelia takaansa, joiden hän arveli kuuluvan Thomasille. Tyttö kääntyi salamana ympäri ja kohtasi miehen silmästä silmään.
-O-oletko sinä i-ihmissusi? Hän sai sanottua. Kirottu änkytys. Thomas varmaan ajatteli tytön olevan joku ujopiimä.
Mies katsoi vain suoraan Coralin silmiin, joka sai tytön melkolailla varmaksi asiasta.
-Olen.

{Heiih *ujo vilkutus*}

Mun piti tehdä luku jo sunnuntaiksi, jolloin tätä alotin, mutta mun pää yksinkertasesti löi vaan tyhjää.
Siitä johtuen, pahoittelen tylsästä ja tapahtumaköyhästä luvusta, mutta lupaan, oikeesti lupaan, että ens luvusta tulee pidempi, ja siinä alkaa jo vähän tapahtua.
Mua rupes nyt tälleen jälkeenpäin vähän pämmiin että vedin Thomasin tähän mukaan, mutta nohnoh, ei voi mitään. ^^

Yritän kirjottaa mahd. Pian jatkoa, ja kiitos hei votettajille ja kommentoijille, kiitoskiitoskiitos!❤

Halla