Hiljaisuus oli kammottavaa. Oli niin hiljaista. Äänetöntä. Ainut mitä pystyin kuulemaan oli omat ajatukseni, sillä metsästä lähti hyvin vähän ääniä.
Oloni oli kummallinen. Olin elossa, mutta kuitenkin kuollut. Olin kuollut, mutta kuitenkin elossa. Olin ihminen, mutta kuitenkin puu. Olin puu, mutta kuitenkin ihminen. En tiennyt mikä olin. Minä vain olin.
Näin oli jatkunut jo pitkään. Olin vain ollut. Minä saatoin kuulla metsän äänet, jotka tosin olivat hyvin vähäisiä ja tuntea tuulen kaarnallani. Mutta haistaa en pystynyt. Enkä näkemään. Vielä en ollut uskaltanut kokeilla puhumista. Tai laulamista.
Niin kului kuukausia. Minä vain olin hiljaisuudessa, vankina puussa. Vaikka kuulinkin metsän äänet, oli silti hiljaista, tuskastuttavan hiljaista.
Siihen asti kunnes minua tultiin etsimään.
Päättelin, että ehkä ei ollutkaan kulunut niin paljon aikaa kuin kuvittelin, kun kuulin nimeäni huudettavan. Kuulin äidin äänen, monia muita ääniä, joita en tunnistanut ja sitten pikkusiskoni äänen.
Sen kuultuani en pystynyt estämään itseäni, vaan yritin huutaa apua, vaikka tiesin, ettei se auttaisi. Jos he uskaltaisivat tulla metsään, eivät he näkisi muuta kuin puun. Puun, joka sattumoisin olin minä.
Mutta minä huusin siitä huolimatta. Tai yritin huutaa, mutta suustani, joka totta puhuen ei liikkunut ollenkaan, sillä eihän minulla ollut sellaista enää, alkoi vain tulvimaan laulun sanoja.
« Äiti, äiti näytä minulle tie,
Polkuni kiellettyyn metsään vie,
Sitä seuraan aina asti keskustaan,
Missä ne puut minua odottaa,
Pian ei näy enää nenää, ei käsivartta ei suuta,
Kun kohtaan ne neljä kuolon varjelemaa kuusipuuta.
Äiti, äiti ei auttanut tuo,
Ei polku vienyt enää muiden luo,
Ne puut väsymyksen toi,
Ja elämän pois vei,
Ei minulla ole enää nenää, ei käsivartta, ei suuta,
Kun kohtasin ne neljä kuolon varjelemaa kuusipuuta. »
Pakotin itseni lopettamaan yhden laulukerran jälkeen. Tiesin, että minua etsineet ihmiset olivat jo kaukana, eivätkä he palaisi. Tiesin myös, että heidän olisi turhaa odottaa minua kotiin, sillä minä en koskaan palaisi. Vaikka kuinka haluaisin.
Sillä minä olin vähän kuin se metsään kadonnut tyttö. Paitsi että minä olin metsään kadonnut poika.
YOU ARE READING
Kuolon varjelemat kuusipuut | Valmis✔️
Fantasy« Ja niin minä menin metsään, jonne meneminen oli kiellettyä. » ☾ Prologi on sisällä kirjassa. Avaa siis kirja ja uppoudu tarinaan. -- Kaikki mitä luet tästä kirjasta, on mun mielikuvituksen tuotetta. Kaikki oikeudet on siis mulla, ethän kopioi! ©A...
