Tavallaan kiltti tyttö

1. Se uus muija

Mä en ois sinäkää päivänä jaksanu raahata itteäni kouluun. Aamul kotona olin jaksanu sukia hiukseni suoraks ja heittää ensimmäiset käteen sattuneet vaatteet päälle ja se siinä. Koulu tuntui odottavan mua kärsivällisesti  ja mä raahasin itteni sinne. Niin ku joka ikinen päivä.

Myöhäs tosin. Ei siinä. Reilusti myöhäs.

Mä en oikeestaan ollu yllättynyt ku näin mun rakkaan porukkani seisomassa koulun ovien edessä selvästi odotellen jotakin. Mä tiesin, etten ehkä ollut se odotusten kohde, mut en antanu asian häiritä. Se oli porukka johon mahtu, kun muual ei ollu tilaa, eikä muualle huolittu. Mun oli pakko myöntää itelle, et oli mijoona ja yks parempaa paikkaa kuin tuo kymmenen aluillaan olevan nuorisorikollisen porukka, mut tällä hetkellä - eikä varmaan ikinä muullonkaan, ollut aihetta välittää.

Porukan jäsenten katseet suuntautuivat hetkeks muhun, kun kävelin muita kohti ja sainkin yllätyksekseni pari tervehdyst niitten taholt, kun astuin mukaan piiriin. Surkeet läpän heittoo jatkettiin tosin musta välittämättä, mut se ei enää vaivannu. Tupakan alituiseen hajuun ja pieniin kiistoihin tottu lopult. Oli pakko tottua.

Ainoat tuttavani koko pienest porukasta - Tukari ja Huili tulivat hieman myöhemmässä kuin tavallista kummallakin toinen silmä mustana. Huili hieman paremmassa kunnossa kuin Tukari, joka ontui toista jalkaansa. Mä en jotenkin ollu yhtään yllättyny.

-Mariiii, Tukari huudahti liioitellun iloisesti ja linkkas mun luokse. Mä naurahin sille, niin ku joka ikinen päivä ja käperryin tiukasti sen kainaloon. Se pussas mua poskelle ja samalla kuiskutti mun korvaan:

-Mitäs kulta? Oliko ikävä?

Nyökkäsin, vaikken ollut uhrannut ajatustakaan pojalle viikonloppuna. Tukari pörhötti mun hiuksia ja hymyili sitä ilkikurista hymyä, mitä se aina hymyili mun lähellä. Painauduin vielä hieman tiukemmin sitä vasten ja siirsin katseeni muuhun porukkaan, vaikka näin sivusilmällä Tukarin tuijottavan mua kuin kerjäten suudelmaa, mitä ei ollut saamassa.

-Mitäs teille jäbille on tapahtanut? kysäsen Huililta, joka nojaili rennosti koulun seinämään. Tunnit olivat alkaneet aikoja sitten, mutta kenelläkään ei ollut kiire sisälle.

-Pari tappeluu siellä täällä. Ei mitään vakavaa, se sano vähän liian rehvakkaasti ja röyhisti rintaansa.

Mä vaan pudistin päätäni hieman epätoivoisen olosena ja hymyilin sit niille kummallekin. Kumpikin vastas mun hymyyn. Toinen rakastuneen näkösenä, toinen virnistäen. Mä en oikein välittäny kummastakaan.  Koulun kello soi vielä kerran yrittäen pakottaa meiät sisälle, mut ulkonakin oli vielä tähän aikaan kohtuullisen lämmin ja Tukarin käsi lämmitti ihan mukavasti mun olkapäätä. Kenelläkään ei ollu kiire sisälle. Ei ikinä ollu.

Mä olin tottunut tähän pikku porukkaan. Tottunu Tukariin, joka tuntu välittävän must enemmän ku olis tarpeeks, Huiliin, jolla aina riitti ideoita ja kaikkii niihin muihin porukkamme jäsenii, jotka vaan oli olemas omana tylsänä ittenää. Mä uskoin vakaast et eläisin ilosen lyhyen elämäni tässä porukas kunnes pääsisin jonnekin kauemmas. Pois tän koulun piireist.

Mä olin myös tottunu siihen tupakanhajuun, mut ku Huili vilkas taas kerran äkkiä olkansa taakse kuin varmistaen, ettei pihalla ollu muita meiän lisäks ja kaivo sitten taskustaa tupakka-askin, mun hyvä tuuli hävis sillä hetkel kuin tuhka tuuleen. Jätkä vaan alko rehvastellen heitteleen askia ilmaan meiän silmien edes, ennen ku se veti yhen röökin pakasta. Niin ku mä sanoin, mä olin tottunu siihen. Siihen et se pölli niit askei kaupoist ja jäi niist melkein kiinni. Mä en vaan tykänny siit.

Mä en oikein tienny, millanen suhe mul oli Huilin kaa. Se ärsytti mua välil koko kauniilla olemuksellaan ja välis se oli ihan siedettävä. Se oli outo ihmisolio, enkä mä vaan pystyny itekkää sitä sietään. Mut liikuttiin samas porukas, oli pakko tottuu toisiin.