Tavallaan kiltti tyttö

5. Kaks suurta ongelmaa

Mä istuin Tukarin vieres koulun sinisil penkeil. Janna istu meitä vastapäätä, eikä kukaan kolmikostamme sanonu sanaakaan. Me vaan istuttiin siinä hiljaa tuijotellen jokainen eriin suuntaan.

Tunnit oli menossa, mutta meiät oli karkotettu käytävälle. Ite olin saattanu sanoa jotain väärää  ja saanut karkoituksen ulos, mutta se ei ollut sillon vielä vaivannut. Janna nimittäin oli myös saanu päähänsä minun karkoittamisen jälkeen sanoa jotain tyhmää ja pääsi täten seuraamaan minua käytävälle, jossa Tukari oli kerenny istuskella ennen meitä.

Mä olin pienesti hymyilen istahtanu Tukarin viereen ja Janna meiän eteen ja siitä lähti se kiusallisuus. Mä en pystyny vaan yksinkertasest sanomaan mitään. Must tuntu et Tukari ties. Et se ties aivan kaiken kaikesta ja nyt se vaan näytteli. Mä en sisimmässäni uskonu tohon teoriaan, mutten voinu muutakaan. Mua hirvitti.

Pari viime viikkoa oli ollut helvetilliset sanan mukasest. Janna tuntu rehellisest olevan ihan kaikkialla minne menin. Eikä se tosiaankaan ollu ainoa. Tukarikin näytti pyörivän mun ympärillä ja mua pelotti hetki hetkeltä enemmän. Joka sekuntti Tukarin seuras, must tuntu, et sanoin tai tein jotain, joka paljastas kaiken. Et se sais tietää lopulta kaikesta vain mun takii.

Siitä oli tullu hiljasempi. Se ei enää puhunu paljoo vaan piti mua otteessaa välkillä ja siinä se. Pari sydäntä sinne tänne viesteis, mut mua alko pikku hiljaa huolestuttaa. Mun rakas omatuntoni soimas mun pään sisäl. Mä tiesin hyvin, et mun olis pitänyt tehä jotain, mut en jotenkin halunu. Vilkasin Tukaria. Se oli komea. Se oli ihana. Se oli kaikkee, mitä jokanen tyttö täs hitonmoises koulus vois haluta, mut mä en halunnu sitä. Se huomas mun tuijotuksen ja käänty kattoon. Vedin hymyn naamalleni ja käänsin kasvot toiseen suuntaan. Se ei ollu ees mun ainoo ongelma.

Janna oli ongelma. Se sai mut nouseen sängyst viikonloppuna seittemältä ja menemään niille. Sen vanhempien luo, jotka tuntu kyyläävän mua tarkemmin ku kukaan muu tähän mennes. Munkin vanhemmat kyyläs mua ja must tuntu, et joka ikinen ihminen täs kaupungis ties jo kaiken meist. Mä aloin hahmottaa parin päivän jälkee mökkireissusta, et Janna piti mua jo tyttöystävänää, vaik mistää ei oltu sovittu. Se sai painettua huulet huulilleni aivan liian usein ja sai samal mun sydämen hakkaamaan paljon lujempaa mitä se oli ikinä hakannu pelosta ja järkytyksestä.  Mua pelotti olla sen seuras.

Mä olin nimittäin tajunnu eläväni salasuhteessa. Hirvittävässä sellasessa.

Opettaja tuli hakeen meitä rehtorinhuoneeseen jokainen erikseen. Janna sai luvan mennä eka ja jätti mut ja Tukarin kahestaan käytävää. Tilanne kävi paljon kiusallisemmaks, kuin se oli ollut hetki sitten.

-Mari, onko kaikki ookoo?

Mä käänsin katseeni tosi vastahakosest Tukarii ja yritin oikeest hymyillä.

-On. Kaikki on ookoo.

-Meiänki välil?

Se oli tosi paljon totisempi ku yleensä. Se katto mua syvälle silmii ja yritti onkii must sitä oikeeta vastausta, minkä halus kuulla.

-On. On musta.

Se vaan nyökkäs ja loi katseensa lattiaan. Mä tiesin, et noin kuukaus sitten se olis suudellu mua ja rutistanut mut tiukasti itteensä vasten. Se ei tehny nyt nii.

-Voiaanko me nähä vaik koulun jälkeen?

-Mul on hirveest läksyjä.

-Okei.

Mä tiesin, ettei kaikki ollu kunnos meiän välil. Se oli ollu varmasti kaikille itestää selvää. Mä kuitenkin yritin ja nojauduin ihan pikkusen lähemmäs Tukarii. Se säpsähti ihan selvästi, mut ei tehnyt mitää sen kummenpaa. Mua alko jotenkin itkettää.