Tavallaan kiltti tyttö

Epilogi

Mä luulin aina ennen, et elämä ois ollu paljon helpompaa, jos mä en ois ikinä tavannu sitä porukkaa, mis mä liikuin. Oisin eläny kiltin tytön elämää vähä niin ku Jannakin teki, muttei kuitenkaa. Se ois menny hyvin tiiättekö. Ois vähän hyviä ystäviä ja elämä ois helpompaa ja kivuttovampaa.

Olihan se ihan hyvä nyt jossitella.

Mä kävelin päivittäin koulun käytävillä ja yritin muuttua pikku hiljaa näkymättömäksi. Mä en enää halunnu et kukaa näkis mua. Halusin vaa piiloutua kaikkien katseilta ja olla tosiaa se kiltti tyttö. Niin ku enemmän ku mä olin ollu. Enhä mä ikinä oikein mitää hirveen tyhmää tehny... Tai no, okei.

Mua ei kiusattu. Sinänsä mä olin yllättyny asiasta. Mua ei tosiaankaa kiusattu, ku olin lähteny siit porukast ja tää kaikki oli jo käyny. Mä sain olla täysin rauhas. Muhun ei kiinnitetty huomiota. Mä vaa olin. Yksin. Porukan jäsenet kyl välil vilkuili mua kulmiensa alta. Syrji tietyst yhteisil tunneil, mut se oli yllättävän helppo kestää. Olin ennenki ollu se kolmas pyörä, mitä eroo tää muka teki.

Janna oli taas kerran eri asia. Aivan eri asia.

Mä pystyin myöntää helpost, et kyl mä sitä vilkuilin käytävillä ja luokissa. En mitenkää erityisen paljon tai sillä silmällä, mut kuites. Se ei ollu ikinä yksin. Se oli keränny sellasen ison kaveriporukan ympärillee ja nauro niitten mukana. Sitä ei näyttäny häirittevän mikää menneisyyessä. Se sopeutu selväst tilanteesee. Ehkä se oli suunnitellu tän kaike. Tää oli vaan sen typerää suunnitelmaa, joka onnistu loppujen lopuks. Yritin olla ajattelematta nii.

Mä sopeuduin taas yksin oloon. Yksinäisyyteen. Siihen et joutu istuu yksin koulun ruokalas tai luokan ees ilman paria. Mä en ois uskonu, mut mä jotenki opin nauttii siit. Mulla ei ollu enää mitää murehittavaa. Kun mä kuulin nauruu mun takana, mä lähes tiesin, et ne nauro mulle. Supattelijat puhu aina musta, vilkaisut olivat aina tahallisia, mut se ei enää haitannu.

Sillä ei ollu mitää väliä.

Mä olin jo sopeutunu tilanteesee ja oppiin kai jo nauttiin siitä.

Kai se oli loppujen lopuks hyvä, et näin kävi. Mä väitän edellee itelleni tota joka ainut ilta. Mä oon päässy siit yli. Ihan totta. Mut ei sille voi mitää, kun kummankin niiden kasvot vaan hyppelee mun ees. Se on tietyl taval tosi tuskasta, mut mä tuun tottuun siihen.

Mä tuun viel tottuun siihen.