Tavallaan kiltti tyttö

3. Nähään sen koulun pihalla

Seisoin koulun takapihalla aivan liian ohut takki pääl ja ootin sitä muijaa, jonka ois pitänyt olla täällä jo puoltuntii sitten. Vilkasin vielä taakseni ja näin hyvin viimeistenkin opettajien poistuvan tuosta helvetillisestä rakennuksesta. Tuosta niin lämpöseset ja ihanast talosta. Pudistin päätäni ja käänsin katseeni toisaalle. Ajattele jotakin muuta. 

Hyppelin paikallani ja nojauduin koulun seinään varmaan kymmenettä kertaa. Se muija ei vastannut viesteihin, ei soittoihin ja oli jäättänyt mut ulos aivan liian pitkäksi aikaa. Mä saatoin oikein tuntea sormien hitaan ja tuskallisen jäätymisen ja polvien lakkaamattoman tärinän. Nostin vielä kerran puhelimen taskustani, mut uusii viestei tai soittoi ei ollu tullut. Ei tietenkään. 

- Moi, tuttu ääni huudahti takaani ja Janna oli päättänyt vihdoin ja viimein ilmestyä paikalle. Se käveli hymysuin mua kohti kääriytyneenä yllättävän lämpimän näköseen takkiin. Mulle tuli yhtäkkiä hirvee ikävä kotona odottavaa lämpöistä peittoani.

-Moi.

En kysynyt, miks se oli myöhäs tai mitään tälläst. En tietenkään. Vaan moi. 

-Ethän oo ootellu kauaa?

Se teki kysyessään sellasen tosi viattoman ilmeen ja katto mua silleen oudosti hymyillen. Se kai yritti väistää tosi asian, et mun kasvot oli muuttumassa tasasta tahtia punasist sinisiks. 

Mä en tiennyt, mitä mun päässä liikku, kun mä vaan pudistelin vähän päätäni ja yritin olla tärisemättä paikallani. Joku muu ei ois valehellu. Joku muu olis raivonnut sille myöhästymisestä, mut en mä sellasta voinut tehä Jannan ees. Musta alko pikkuhiljaa tuntua, et kylmyys oli vallanu koko mun pääkopan. 

- Haittaaks sua hirveest, jos mennää jonnekin muual. Jonnekin..., se piti hetken tauon puheessaan ja vilkas ihan selvästi mua täydellisten kulmiensa alta. - Vähemmän näkyvään paikkaan.

Kohautin olkiani. Näin kyllä itsekin vähän matkan päässä pyöräilevät pikkuskidit ja vaistosin kävelytiellä kulkivien mummojen katseet itessäni. 

-Juu mennää vain. 

Tuskin ees mietin sen enempää sanojani, vaan annoin Jannan hymähtää ihan rauhassa mulle ja lähtee johattaa mua jonnekin suuntaa. Enkä mä eees kysynyt, minne me oltiin menos.

Me käveltiin kävelytietä pitkin jonkin matkaa ja käännyttiin sitten risteyksestä rantapolulle. Me tuskin puhuttiin mitään. Vaan tuijotettiin eteemme ja yritettiin olla tuntematta sitä kiusallisuutta, minkä suorastaan aisti ilmas. Janna ei puhunu. Mä en puhunut, koska ajattelin, et ois vähintään Jannan velvollisuus alottaa keskustelun. Sehän mut tänne loppujen lopuks kuttu, mut se ei näyttänyt olevan juttutuulella. Enkä mä enää uskaltanut puhuu mitää sen seuras.

-Kävellää vaikka tätä pitkin, se sano, kun oltiin jo kävelty pikku matka rantapolkuu pitkin. Mä vaan nyökkäsin vaitonaisena.

-Kävellää vaan.

Mä en osannu päättää, mitä mieltä mä olin Jannast. Mä olin jännittyny sen seuras. Se oli kummallinen ihminen tietyllä taval, mitä tääl ei yleensä nähny. Samaan aikaa mä tiedostin sen, et mun ois pitäny olla se "kova jätkä". Se sosiaalinen idiootti hyyppä, miks mut lueteltiin porukan mukaan. Mut täs, Jannan lähel, sen seuras, se vaan jotenkin otti sen johtaja roolin itselleen.

-Kuule, mä tartten apua, se sano hermostuneen kuulosest. Tai en mä tiiä kuulostiko vai näyttikö se hermostuneelta, mut sen olotilan mä jotenkin tunnistin. 

-Tää liittyy Hui- teidän porukkaan.

-Siis Huiliin, sanoin hieman huokaisten, vaikka huokaus tuntu tarttuvan kurkkuun kiinni. - Kuule, mä en voi auttaa sua sen kaa. Se jätkä vaan on...