Tavallaan kiltti tyttö

6. Mitä ei ois pitäny tehä

-Mari mitä helvettiä?!?

Janna lähetti mulle screenshotin mun ja Tukarin keskustelusta, jonka joku sille oli kai lähettänyt. Mä olisin jotenkin niin halunnu heittää sen saatanillisen puhelimen seinää ja antaa olla. Mut mua ahisti. Mua hirvitti aivan kaikki. Mä en halunnu vastata Jannalle. En halunnu vastata kenellekään, vaikka tiesin Tukarin spämmivän keskustelua ahkerasti.

-Mari. Koululla. Vartin päästä. Paraski ois tulla.

Janna häippäs paikalta ton lähetettyää. Mä suljin puhelimen ja päätin olla avaamatta sitä ennen huomist. Mä halusin jäädä kotiin peittojen alle suree hirveet kohtaloani, mutten vaan voinu. Mun piti helvetti vieköön olla vartin pääst koulul. Nyt oli ehk hirvein hetki alkaa väittää sille muijal vastaa.

Niinpä mä seisoin kymmenen minuutin pääst koulun pihal. Käet taskuis nojaten seinää ja enemmä ku toivoen, et kyseinen muija ei päättäs ilmestyä paikal. Mä en kestäny kattoo puhelinta, mä en kestäny kattoo silmii mun vanhempii ku olin lähös. Mä olin satavarma, et ne ties jo valmiiks kaikest. Ne ei vaa näyttäny sitä. Pikku osa aivoist väittii vastaa luomaani teoriaa, mut loppuosa oli innoissaa.

Mä kuulin askelii vähä kauempaa vasemmalt puolelt ja mä taisin huomaamattani kääntyä hiema oikeaan päin. Mä huomasin, et mun käet oli alkanu tärisee aivan järkyttävän paljon ja mä tiesin täysin miks. Mä en kestäny. Mun jalatkin tuntu pettävän minä hetkenä hyvänsä.

-Mari saatana!

Mun oli ihan pakko istuu äkkiä maahan ja painaa pää käsien väliin, ennen ku ton äänen kantaja kerkeis mun luo.

-Mari, mitä vittuu sä oot menny tekeen?

Mä kuulin ku se seisahtu mun eteen. Se seiso ihan paikallaa siin varmaa tuijottamas mun säälittävää ruumist, kun mä olin päättäny pitää silmät kii ja pään käsis koko helvetin ajan. Mä tunsin syvässä sisimmässäni, et se tärinä, joka oli alkanu mun sormist, oli levinny koko kehoo ja tunsin jo jotain märkää mun poskilla. Yritin parhaani mukaa kuivata kyyneleet takin kaulukseen.

-Mari. Oikeest.

Se kumartu tai meni kyykkyy, mut äkkii mä tunsin sen käen mun olal, eikä se puristanu tai mitää. Pietti vaa sitä siinä. Mä kuulin vaimeasti, ku se istahti polvillee mun etee ja sen käsi siveli nyt mun niskaa ja kaulaa ja eksy poskellekin asti. Mun tärinä ei loppunu, vaan jatku ennestää. Mä en vittu missää vaihees ollu halunnu tätä.

-Mä-mä.. m - mä e-e en vaa py- pystyny enää, mä yritin mumista jotain huulten välist. Jotain sellast selittelevää ja anteeks pyytävää ja kaikkee sellast. Mä en pystyny muotoilee lauset toisin, ku sen käsi vaelteli mun kaulalla ja pystyin tuntee, kuink sen pettymys ja viha oikein iskettii muhun kunnolla. Mä saatoin tuntee sen katkeruuden, jonka se oikein suuntas muhun, vaik en ees nähny sen katsetta.

-Aha.

-Mä-mä mä oo p-pahoillani

Mä uskalsin nostaa punareunaiset silmäni kohti Marii, joka istu aivan liian lähel mua ja tuijotti mua suorastaa vihanen ilme kasvoillaa. Sen hiukset ei ollu järjestykses niin ku aina muullon, sil tuskin oli meikkii naamas ja se jotenkin muutenkin näytti räjähtäneeltä. Se ei ollu oma ittes. Nyt se ei ees tuijottanu mua vaan katto jonnekin kaukaisuuteen otsa rypyssä. Mä toivoin, et mä näin väärin, kun kuvittelin sen silmien kostunee.

Se suuntas äkkii katseensa muhun, enkä ollu ikinä nähny suurempaa vihamielisyyttä sen kasvoilla. Se tarras tiukast kiinni mun takin kauluksist ja suuteli mua suoraa suulle, välittämättä niistä kyynelist, jotka olivat värittäneet mun posket ihan täysin. Mä tärisin sen suudelman aikana. En vastannu, mutten yrittäny päästä poiskaa. Mä vaa olin siinä ja itkin sen sylis, vaikken oikeestaan kunnol ees surusta. Se oli pisin suudelma, minkä me oltii jaettu.