1. Tappava lapsuus

9.4K 201 39
                                    

Äiti oli kutsunut kaikki työkaverinsa juhlimaan sinä lauantaina. Kaikki talossa sillä hetkellä olleet istuivat pöydässä ja juttelivat niitä näitä, kaikki paitsi nuori Mia.

Hän katseli vieraita hieman arkana etäämpää. Oli jo myöhä, häntä väsytti kovin, ja Mia toivoi että äiti laittaisi hänet nukkumaan. Niin huolehtivainen äiti kun hänellä oli, mutta tällä kertaa äiti kyllä oli unohtanut lapsensa tyystin. Mia siirtyi taas vähän etäämmäs. Oikealla puolella hän näki portaat. Hän pelkäsi portaikkoa, koska ne olivat iltamyöhään niin pimeät. Siksi Mia halusi aina, että äiti saattelee hänet yläkertaan, jossa hänen huoneensa oli.

Äiti puhui sillä hetkellä jotain naapurin kissan vapaana pidosta, tyttö sulki silmänsä ja näytti mahdollisimman ärtyneeltä. Hän toivoi, että kun hän seuraavan kerran aukaisisi silmät, äiti olisi huomannut hänet. Mia aukaisi silmänsä hitaasti, mutta turhaan; äiti oli vieläkin pälättämässä vierailleen pöydän ääressä.

Tyttö huokaisi, ja sillä sekunnilla hän kuuli ylhäältä jotain meteliä. Hän tiesi 6-vuotiaana tyttönä ja hyvin, ettei yläkerrassa ollut ketään, mutta kuulosti, kuin joku olisi kävellyt yläkerrassa. Aivan, kuin joku olisi yrittänyt kävellä niin hiljaa, kuin vain voi, mutta joutunut huomatuksi. Ensin askeleet olivat kuin sydämenlyöntejä, tasaisia, "tykyttäviä". Ne muuttuivat kovemmiksi, epätasaisiksi, ja kymmenen sekunnin päästä ne hävisivät.

Mian mielikuvitus lähti laukkaamaan. Entäpä, jos murhaaja olisi pysähtynyt portaikon yläpäähän, ja odottelisi siellä nyt että tyttö menisi yksin nukkumaan? Nyt häntä pelotti tosissaan, Mia katsoi taakseen, äiti vieraineen oli nähtävästi lähtenyt pihalle polttamaan tupakkaa. Hän koetti kääntyä portaissa pois, mutta ei voinut. Tämä oli jähmettynyt paikoilleen, koska hän tunsi jonkun läsnäolon. Joku katseli häntä sieltä pimeydestä.

Uteliaisuus, ja se, että tyttö sisimmissään tiesi ettei kukaan oikeasti voinut olla portaikossa, saivat hänen ottamaan ensimmäisen askeleen kohti ensimmäistä porrasta. Mitään ei tapahtunut. Sitten Mia tunsi jo olonsa rennommaksi, ja pystyi ottamaan kolme uutta harppausta. Toinen porras, ja koetti nähdä oliko ylhäällä ketään, mutta oli aivan pimeää, eikä ketään näkynyt. Mia otti seuraavan askeleen, ja taas seuraavan, kunnes hän oli portaiden puolivälissä, jossa portaat vaihtoivat suuntaa.

Hän katsoi ylös, ja näki tumman hahmon siellä. Mia ei todellakaan pystynyt liikkumaan, ja katseli vain ylöspäin. Kun silmät olivat tottuneet pimeyteen, erotti hän tumman hahmon olevan poika. Pojan silmänaluset olivat punaiset, ja lyhyet, harvat hiukset sojottivat ylös. Pojalla oli kädessään peili, josta Mia näki kasvonsa. Toisessa kädessä pojalla oli leipäveitsi, jonka teräosassa oli jonkin verran verta. Poika katsoi Miaa suoraan silmiin, ja siinä vaiheessa hän ei saanut henkeä, kun poika otti yhden askeleen kohti häntä. Tyttö kääntyi, ja otti lyhyitä, salpaantuneita askeleita poispäin pojasta. Hän katsoi koko ajan poikaa, kun otti askeleita alas. Viimeiset askeleet, jolloin tuli vastaan viimeiset portaat. Mia ei enää nähnyt poikaa, jolloin hän uskalsi kääntyä ja...

Seuraavana päivänä Mia heräsi. Ensin hän ei erottanut, missä oli, mutta tämä oli sairaalassa. Äiti oli oikealla puolella sänkyä.

"Miksi teit sen?" äiti kysyi.
"Tein mitä?", Mia ihmetteli. Äiti purskahti itkuun.
"M-miksi... Miksi... Viiltelit ka-kasvosi ruville?" Äiti ojensi Mialle peilin, ja tämä katsoi siitä itseään. Hän ei tunnistanut peilissä olevaa ihmistä omaksi itsekseen.
"Paljonko kello on?" Mia halusi tietää.
"K-kaksi yöllä", äiti vastasi.
"Nukunko minä? Onko tämä unta?" Mia kysyi hiukan huolestuneena. Äiti tarttui häntä kädestä, ja itki. Äiti oli järkyttynyt; miksi hänen oma tyttärensä olisi halunnut vahingoittaa itseään?

Mia nukkui yön sairaalassa, ja seuraavana päivänä he kävivät kaksi kertaa psykologilla, äidin pyynnöstä. Illalla äiti ei todellakaan unohtanut saattaa tytärtään unten maille.

"Hyvää yötä rakas. Tule alakertaan jos tarvitset jotain", sanoi äiti ja antoi suukon Mian poskelle.

Tyttö sai onneksi hyvin unta.
Kello kaksi yöllä Mia aukaisi silmänsä. Hän tunsi rintakehänsä päällä painoa. Hän huomasi huoneen oven olevan raollaan. Siellä oli hevosen jalat. Mia oli kauhuissaan. Hän ei voinut liikuttaa mitään muuta kuin silmiään. Ovi aukeni kokonaan, ja Mian silmät lakkasivat liikkumasta oven kohdalla. Tumma hahmo asteli hänen huoneeseensa. Se oli sama poika, minkä Mia oli nähnyt portaikossa. Tällä kertaa, sillä oli kädessään vain leipäveitsi, ja nyt siinä oli tuoretta verta, joka tippui siitä lattialle.

Poika katsoi Miaa silmiin. Hän kurotti tyhjää kättään kohti tyttöä, ja paino rintakehän päällä hellitti. Mia näki pojan ottavan toiseen käteensä peilin, joka oli nähtävästi ollut siinä rintakehän päällä painamassa. Nyt poika nosti leipäveitsen, ja jäi odottamaan jotakin. Mia halusin päästä pois tilanteesta, yritti liikauttaa sormeaan. Hiki valui hänen otsallaan. Se onnistui! Etusormi liikahti. Poika nosti veitsikätensä, ja täräytti sen kunnolla kohti Mian kaulaa. Viimeisillä sekunneilla Mia kuuli korvaansa sanottavan:

"Älä huoli, ei äitisikään selvinnyt."

[Kirjoittajan kommentti:] Moi! Toivottavasti pidit tästä kauhutarinasta, vaikka se vähän surullinen oli. Tätä kauhutarinaa sn keksinyt itse, vaan löysin sen tältä yhdeltä nettisivulta jonka linkin voin laittaa tuohon alas. Muokkasin sitä kyllä jonkin verran, sillä jotkut sanat ja lauseet olivat vähän kömpelöitä.  Moikka!

http://www.prologi.net/teksti.php?id=1786

KauhutarinoitaWhere stories live. Discover now