Kauhutarinoita

2. Pimeä kartano

Oli myöhäinen ilta, jolloin minä olin jo usein sängyssä. Sinäkin iltana olin uppoutunut kirjaani, kun joku heitti kivellä ikkunaan. Nousin sängystä ja menin katsomaan. Pihalla seisoi kaksi ystävääni, Elina ja Sonja, sekä ihastukseni Kalle.

"Oona hei! Lähdetkö sä meidän kanssa tutkimaan sitä vanhaa kartanoa?" Kalle huudahti.

Olin aina ollut todella pelokas kaikkiin kummituksiin ja yliluonnollisuuksiin liittyvissä asioissa. Kauhuelokuvia en koskaan ollut uskaltanut katsoa.

"En mä tiedä... on jo aika myöhä", sanoin epäröiden.

"Hmph, pelottaako sua?" Elina kysyi kädet itsevarmasti puuskassa.

"Oonahan pelkää pimeetä. Etkö sä muista? Mähän sanoin, että tää on huono idea", Sonja muistutti

"Mä pidän sua kädestä, tuletko sitten?" Kalle kysyi ja katsoi minua silmiin.

Eihän sellaisesta voinut kieltäytyä!

"Okei, odottakaa sekunti", sanoin nopeasti ja vedin ylleni siniset farkut ja hupparini.

Kiipesin ikkunasta ulos ja tikapuita pitkin ystävieni luokse. Lähdimme kartanoa kohti. Kylmä tuuli puhalsi vasten kasvoja ja hiekka narisi kenkien alla. Meitä ympäröivä metsä näytti niin pimeältä, että se olisi voinut hyvinkin nielaista sisäänsä. Ystäväni juttelivat innokkaasti mutta minä olin aika hiljainen. En oikeastaan olisi halunnut mukaan.

"Se on tosi vanha! Joltain 1800-luvulta!" Elina selitti innoissaan.

Lähestyessämme kartanoa, puheemme taukosi. Elinakin oli aivan hiljainen ja Sonjan kasvoilla väreili pelko. Avasimme vanhat, narisevat portit ja tallustelimme pihaan.

"Elina ja mä mennään ensin yhdessä ensin, laskekaa kymmeneen ja tulkaa sitten perässä", Sonja käski ja tytöt lähtivät itsevarmoina ovelle.

Ennen heidän katoamistaan pimeyteen, huomasin Sonjan hapuilevan Elinan kättä.

"Yksi, kaksi...", Kalle alkoi laskea ja minä kaivoin lenkkarinkärjelläni maata.

Nyt olisi ollut hyvä tilaisuus tehdä vaikutus Kalleen mutta olin liian peloissani.

"Kymmenen!" Kalle hihkaisi innoissaan, hieman jännittyneenä ja lupauksensa mukaisesti tarttui käteeni tiukasti.

Seurasin poikaa, tai oikeastaan hän veti minua perässään ovelle. Kalle avasi raskaan oven ja sukelsimme pimeyteen. Kävelimme pari askelta eteenpäin, kun ovi kolahti takanamme kiinni. Säpsähdin ja mietin, oliko se mennyt lukkoon. Pusersi Kallen kättä peloissani.

"Kalle... m-mua pelottaa", uikutin surkeana.

Sillä hetkellä en juuri välittänyt, pitikö poika minua pelkurina.

"Älä pelkää. Laita silmät kiinni, mä pidän sua koko ajan kädestä enkä päästä irti", Kalle lupasi rauhallisesti.

Suljin silmät ja jatkoin matkaa hänen vetämänään.

Yhtäkkiä astuin jonkin pehmeän päälle ja kirkaisin. Refleksinomaisesti painauduin Kalleen kiinni.

"Sshh... ei mitään hätää. Se oli varmaan vaan matto", Kalle sanoi halaten minua ja päästi sitten irti.

"Mä katson sitä vähän tarkemmin mutta matto se varmaan oli", Kalle sanoi ja kyykistyi.

"Kalle?" kysyin vähän ajan päästä saamatta vastausta.
"Kalle?!" kysyin taas jo epätoivoisena.
"Toi ei oo kivaa, Kalle", sanoin yrittäen kuulostaa vihaiselta mutta pelko voitti.

Samassa Kalle tarttui käteeni sanomatta sanaakaan. Hänen kätensä oli kyllä oudon kylmä mutta en vaivautunut ihmettelemään asiaa.

Ikivanhat öljylamput välähtivät ja ehdin nähdä vanhan miehen, jonka silmissä oli pohjaton tummuus. Kirkaisin hyytävästi mutta enää en tuntenut kenenkään kättä kädessäni. Lähdin juoksemaan jonnekin ja törmäsin portaisiin. Silmät kiinni tartuin kaiteeseen ja lähdin kipuamaan ylös.

"Elina!? Sonja!? Kalle!? Missä te ootte?" huhuilin.
"Ei mitään hätää, ei mitään hätää", rauhoittelin itseäni.

Yläkerrassa eräs ovi oli puoliksi raollaan ja sieltä välkkyi yhden ainoan öljylampun valoa. Lähdin kulkemaan jännittyneenä sitä kohti, ymmärtäessäni samalla, että yläkerroksessa haisi kamalalle. Sen jälkeen hajun tunnisti helposti. Raotin ovea ja eteeni putosi valkoinen lakana, joka oli täysin jonkin punaisen peitossa. Kaaduin selälleni säikähdyksestä ja päätin samalla punaisten läikkien olevan verta. Nousin jaloilleni ja kävelin täristen huoneeseen. Öljylampun valossa kaikki kolme ystävääni makasivat kuolleina ja aivan verisinä. Purskahdin kauhunsekaiseen itkuun ja menin istumaan erääseen nurkkaan, jossa hautasin kasvot käsiini.

"Oona hei... ethän sä oikeesti pelästynyt? Tän piti olla hauskaa pilaa ja saada sut ajattelemaan huumorilla", kuului Elinan epävarma ääni.

"Niin just, Mähän sanoin, ettei tämä ole hyvä idea. Mutta -" , Sonja aloitti mutta sulki suunsa Elinan pukatessa häntä kylkeen.

"Ei me mitään pahaa haluttu. Mä en tiennyt että sä pelkäät noin paljon. Sori kauheesti", Kalle sanoi pahoillaan.

"Tekö järjestätte sen miehenkin!?" tivasin.

"Minkä miehen?" Kalle kysyi aidosti hölmistyneenä.

Nostin kyyneliset kasvoni ja nousin jaloilleni.

"Älkää yrittäkö! Kyllä te kaikki tiesitte, miten mä pelkään kaikkea tällasta ja halusitte vaan kiusata! Mä luulin et me ollaan ystäviä ja sä, Kalle, susta mä tykkäsin!" huusin kyyneleet poskillani.

"Oona. Mäkin tykkään susta... Anna anteeks", Kalle sanoi hiljaa, yrittäen halata. En kuitenkaan suostunut, vaan väistin ja tönäisin poikaa vähän kauemmas.

"Sitä mä en ymmärrä, miten te kehtasitte!" sihahdin Elinalle ja Sonjalle, jotka näyttivät noloilta.

Sen jälkeen säntäsin ulos ovesta portaisiin.

"Oona!" Sonja huusi mutta en ollut kuulevinani.

Juoksin äkkiä kylmässä syysilmassa suoraan kotiin.

Kalle, Elina ja Sonja jäivät kiistelemään kartanoon. He säpsähtivät kun tuulenvire puhalsi kynttilät sammuksiin.

"Mihin Elina katosi?" Sonja kysyi pelokkaasti.

"M-mä en tiedä. Lähetään!" Kalle sanoi ääni väpättäen.

"Ei, mä en jätä Elinaa!" Sonja protestoi ja samassa öljylamppu taas syttyi.

Elina roikkui hirttoköydestä katosta ja hänen vierellään seisoi sama, pohjattoman tummasilmäinen mies, viikate kädessä.

"Ei saa kiusata kavereita", mies sanoi kolkolla äänellä, joka sai molemmat nuoret haukkomaan henkeään.

[Kirjoittajan kommentti:] Tätä tarinaa en myöskään keksinyt itse, otin netistä, linkki alla. Toivottavasti pidit!

http://www.demi.fi/keskustelut/oma-planeetta/kertokaa-mahdollisimman-pelottavia-kauhutarinoita#.WE1Zc7WJeaP