Se On Vain Klisee (Valmis.)

XX - Nathanin paluu

2 kuukautta myöhemmin ~

Nathan

Istuin sisällä sohvalla katsomassa televisiota, kun enoni tuli istumaan viereeni huokaisten. En kääntänyt katsettani häneen, vaikka sivusilmällä näin hänen tapittavansa minua.

"Kuules, Nathan", eno aloitti ja puhdisti hieman kurkkuaan. "Mikä on se todellinen syy miksi tulit tänne?"

"En jaksanut koulua", vastasin ja pidin katseeni televisiossa.

"Et ole koskaan jaksanut koulua", hän huokaisi. "Nyt kerrot sen todellisen syyn. Oletko ongelmissa?"

Tiesin kyllä, mihin hän viittasi. Jos olisin syvässä kuopassa, enoni auttaisi minut ylös ja tarjoaisi piilopaikkaa. Hän epäili minun varmasti olleen velkaantunut huumekorstoille tai jotain muuta sinne päin. Pystyisinpä vaihtamaan todellisen syyni huumeongelmiin.

"En sellaisissa kuin luulet", vastasin ja pidin katseeni televisiossa.

"No auta minua luulemaan oikein", hän sanoi ja otti aurinkolasit pois.

Kaikista sukulaisista pystyin luottamaan enooni parhaiten. Hänen ja minun välit olivat ainoat, jotka halusin säilyttää koko sukupuustani. Vanhempani olivat aina liian kiireisiä, isoveljeni oli henkilö, joka oli täysi vastakohta minusta ja muut sukulaiset luulevat olevansa vain niin paljon parempia.
Enoni oli aina ollut poikkeus. Hän oli pienestä pitäen antanut aikaa ja ymmärtänyt minua. Pidin hänestä.

"Nathan", hän sanoi nimeni. "Ongelmista puhuminen ei tee sinusta vähäpätöistä."

"Niin kai", huokaisin hetken hiljaisuuden jälkeen.

En vain osannut aloittaa. Mietin vain, että nauraisiko eno minulle päin näköä, jos kertoisin lähteneeni maasta jonkun tytön takia. Kai hänenkin ymmärtämisellä oli rajansa?

"Liittyykö siihen joku tyttö?" hän osui suoraan naulan kantaan.

Käänsin katseeni enooni ja epäilin vahvasti tuon miehen osaavan lukea ajatuksia.

"Kyllä", nyökkäsin kevyesti.

"No mitä sitten täällä teet?" hän naurahti.

Käänsin katseeni takaisin televisioon. Ehkei enoni sittenkään ymmärtänyt minua niin paljoa kuin luulin.

"Yritän päästä tunteistani eroon", vastasin.

Hän hiljeni. Luuliko enoni tosiaan, että minä olin henkilö, joka halusi sitoutua? Olin tähän mennessä tuhonnut kymmenien tyttöjen sydämiä, joten miksi muka yhtä äkkiä muuttaisin mieleni? Antaisinko sen vaikuttaa, että jopa kahden kuukauden jälkeen ainoa asia, mitä ajattelen on Allison? Pysyin vahvana, vaikka pelkkä ajatuskin Allisonin näkemisestä jonkun toisen kanssa kuvotti. Minä en muutu kenenkään takia.

"Kuules, Nathan", hän vaihtoi asentoa sohvalla, "miksi haluat tunteistasi eroon?"

Typerä kysymys.

"En halua sitoutua", vastasin kuin asia olisi päivän selvää.

"No haluatko, että joku muu saa tämän tytön?" enoni kysyi.

"En", sanoin välittömästi. Tuohon kysymykseen oli vain yksi vastaus, enkä koskaan osannut valehdella. En pystynyt väittämään edes itselleni, että pystyisin olemaan onnellinen Allisonin puolesta, jos hän löytäisi jonkun toisen. Halusin hänen siirtyvän eteenpäin, koska kun palaan - en tunne enää mitään häntä kohtaan, ja jos Allisonilla on edelleen tunteita minua kohtaan - yksipuoliset tunteet satuttaisivat häntä.

"Sun täytyy kysyä itseltäsi, että kumpaa pelkäät enemmän", enoni mainitsi. "Sitoutumista vai sitä, että näet tämän tytön jonkun toisen kanssa."

Jäin miettimään. Kumpaa pelkäsin? Kumpi kuvotti enemmän? Tieto siitä, että joku toinen saisi koskea Allisoniin minne vain ja milloin vain. Joku toinen saisi tuntea hänen huulensa omillaan. Kuinka joku toinen saisi Allisonin hymyilemään ja nauramaan.
Enkä se olisi minä.

"Mitä jos palaisin", sanoin ja käänsin katseeni häneen, "ja Allisonilla olisi jo joku toinen?"

"Jos ihastuu kerran, pystyy ihastumaan samaan henkilöön uudestaan", eno muistutti. "Sinun täytyy olla valmis taistelemaan hänen takiaan."

En pystynyt sanomaan mitään, mihin hänellä ei olisi vastausta.

"En ole sellainen", kurtistin kulmakarvani.

"No ala olemaan!" hän huudahti ja heitti minua sanomalehtirullalla päähän. "Sitä oikea rakkaus vaatii."

"Rakkaus on klisee", kerroin mottoni.

"Ja silti sinä olet korviasi myöten tässä kliseessä", hän naurahti. "Tulit tänne, jotta pääset tunteistasi eroon, etkä ole kahdenkaan kuukauden jälkeen lähtenyt minnekään."

Enoni vastalauseet osuivat ärsyttävän paljon oikeaan. Vihasin myöntää olevani väärässä. Ei ollut mitään raivostuttavampaa kuin heittää kaikki, mihin uskoi roskikseen. Olin elänyt koko elämäni uskoen, että rakkaus on typerä klisee ja nyt enoni sanoi muutaman lauseen ja sai minut kyseenalaistamaan kaiken.

"Ei ole mitään parempaa kuin löytää sen henkilön, jonka kanssa haluaa viettää koko loppuelämänsä. Katsoa viisikymppisenä samaa puolisoa, ja hymyillä. Kaikkien niiden myrskyisien päivien jälkeen, rakastaa häntä edelleen", enoni puhui oman kokemuksensa pohjalta. "Se tunne on taistelemisen arvoinen."

Oliko vihdoin minun aikani niellä ylpeyteni?

Nousin ylös sohvalta ja katsoin enoani. "Tarvitsen lentolipun", sanoin.

Kyllä oli.