Se On Vain Klisee (Valmis.)

X

Allison

Menin televisiohuoneeseen selvittämään ajatuksiani. Mieleni oli sekainen kasa kymmeniä eri lankoja, jotka olivat solmussa kuin nappikuulokkeet taskussa.

En kerennyt kymmentä sekuntia kauempaa istua vihertävällä sohvalla, kun säpsähdin jo tutuksi tullutta ääntä. Ennen kuin käänsin katseeni käsistäni oviaukkoon - en uskonut puhujan olleen Nathan. Se kuulosti häneltä, mutta ei se voinut olla hän.

"Sori, en tienny, että olit täällä",
hän sanoi yllättyneenä ja astui askeleen peremmälle.

Ennen kuin kerkesin luomaan teorioita herran ilmestymiselle - kertoi Nathan jo syyn vierailulleen.

"Mä tulin vaan kattomaan, että jäikö mun puhelin tänne."

Vaikka hän sanoi tulleensa etsimään puhelintaan, mielikuvitukseni heitti minut jo oman pilvilinnan sisäänkäynnille.

Se olisi ollut ihan läppä, jos Nathan Roberts olisi tullut etsimään minua.

"Juu, enhän mä tätä huonetta omista", sanoin heittäen perään tekaistun naurahduksen. Nousin ylös sohvalta siltä varalta, että hän halusi etsiä kadonnutta älylaitettaan sohvatyynyjen välistä.

"Mitä?" Nathan kysyi.

Argh, olisihan se pitänyt arvata, että kiusallisen elämäntyylini ja kehnohkojen sosiaalisten taitojeni ansiosta en onnistunut vastaamaan yhteen lauseeseen ilman epäselvyyttä.

"Että katso vaan löydätkö sun puhelinta", sanoin ja naurahdin naurahduksen, josta puolet oli osoitettu minulle ja puolet pakotettua.

Kun tilanne menee kiusalliseksi = Naurahda. Naurahda, vaikka väkisin.

Siirryin sivummalle, kun Nathan kyykistyi sohvan eteen tutkimaan tyynyjen selustoja. Ymmärsin pian hetken olleen hiljainen ja epämukava minun seisoessa paikallaan, kun toinen yritti etsiä puhelintaan.

Olisiko minun pitänyt vain poistua huoneesta?

Ajattelemattomasti päätin kyykistyä hänen viereensä auttamaan puhelimen etsinnässä. Tein sen puhtaasti halusta saada Nathan nopeasti huoneesta pois. En minkään muun takia.

Nathanin hajuvesi puski kuivan televisiohuoneen hajun läpi aisteihini. Myönsin tuoksun olleen kahlitseva ja todella miellyttävä, mutta se ei muuttanut Nathanin luonnetta tunteettomasta paskiaisesta minnekäään.

"Miten sun lauantai meni?" hän kysyi yht' äkkiä.

Epäilin hiljaisuuden ahdistaneen häntäkin.

"Siinähän se", vastasin ilman suuren mielenkiinnon osoittamista. "Oloissa."

En halunnut, että Nathan luuli saavansa kaadettua minut sänkyyn hetken selväpäisen lämmittelyn jälkeen. En ollut yksi hänen kahlitsemistaan kissoista. En nyt enkä koskaan.

"Juuh", hän naurahti. "Olitkin vähän huonossa hapessa loppua kohti."

"Enkä ollut", väitin vastaan, vaikka tiesin hyvin olleeni erittäin huonossa kuosissa. "Ihan omin jaloin kävelin."

"Niin kunhan mä autoin pysymään pystyssä", hän sanoi virnistäen.

Jotenkin se pilke, joka hänen silmissään kimalsi - käänsi viattoman lauseen kevyeksi flirttailuksi.