Forever Smile 2 \ M.G

4 / kaksoset

Haley

Söin aamupalaa muiden lasten kanssa. He juttelivat ja näyttivät tietävänsä toisensa. Itse en tuntenut ketään eikä tehnyt mieli tutustuakkaan kenenkään.

Jätin ruoan kesken ja lähdin pöydästä. Lapset puhuivat minusta. Luulivat että en kuulisi.

Vittu esittää vaan että kaikki ois paskana

Tyylii sen poikaystävä jätti ja kaverit alko kiusaa ja vanhemmat kuoli

Vitun läski huora

He eivät todellakaan tidä mitä tapahtui. Ja tavallaan he puhuivat ihan totta. Marcus jätti minut ja äitini kuoli. 

Otin reppuni ja laitoin kengät jalkaani. Abby tuli luokseni ja puki myös ulkovaatteet. Lähdimme kulkemaan pysäkille.

"Oletko saanut kavereita?" Abby kysyi.

"En juurikaan" vastasin. En todellakaan ala valittamaan mitä muut lapset puhuivat.

Loppumatka kävelimme täydessä hiljaisuudessa. Saavuimma pysäkille ja pian bussi saapui. Nousin kyytiin ja sanoin heipat Abbylle.

Istuin etupenkille ja katselin kuinka maisemat vaihtuivat. Ohitimme taloja. Pian sen pienen kaupan jossa minun ja Marcuksen ensiriita syntyi. Ja pian olimme koululla. 
Nousin bussista mitään sanomatta.

 Kuulin kiljuntaa. Se tuli tyttöjoukosta. Heidän keskellään oli kaksi poikaa. Menin lähemmäs ja huomasin poikien olevan Marcus ja Martinus. 

Mitä?! He ovat taas Troforssissa. Tavallaan olin iloinen, mutta tiesin, että he vihaavat minua, joten pelkäsin. 

Pojat huomasivat minut. Marcus katsoi minua silmiin. Hänen ilmeensä oli kaipaava ja kärsivä, mutta muuttui sitten kovaksi ja kylmäksi. Hän mulkaisi minua ja näin teki myös Martinus. 

Ohitin heidät ja juoksin loppumatkan koululle. Minulla oli hirveä ikävä sitä aikaa, kun kaikki oli vielä hyvin. 

Menin kavereideni luo ja kerroin mitä näin:" Marcus ja Martinus oli tuolla. Vittu molemmilla noussu kusi päähän"

"Tyylii luulee, että kaikki palvoo niitä ku ne tulee takas." yksi jengiläisestä sanoi.

"Milloin ne tulee takaisin?" kysyin. En todellakaan halua heidän palaavan. He todennkäköisesti kiusaavat minua ja heitä en voisi satuttaa. Joten olen alakynnessä. 

"Kuulin, etää tänään. Tuolla ne muute onki"  
Käänsin pääni kaverini osoittamaan suuntaan. Totta. Sieltä pojat tulivatkin. Kuin hidastettuna. Kaikki pysähtyi. He kävelivät kohti minua. Marcus pujtti sormensa hiustensa läpi. He saavuttivat minut.

Marcus pysähtyi kohdalleni. Hän katsoi minua halveksuvasti.

"Vitun huora. Eri pojassa joka ilta" Marcus sanoi minulle.

"Suosittelen äitis jalanjälkiä" Tinus vahvisti.

En voinut sanoa mitää. Vain tuijoittaa heidän loittonevia selkiä. Tiesin, että näin tapahtuu. 

Toivo sisälläni on suuri. Pitää tapahtua paljon, jotta toivo hiipuisi pois sisältäni, mutta kun se hiipuu, olen rikki. Kuollut sisältä. En voi tehdä muuta, kuin itkeä ja surra. Ja nyt se pieni toivon ripe katosi sisältäni. 

Otin askeleen taaksepäin. 

Ryhdistäydyin ja lähdin sisälle kaapilleni. Minulla olisi nyt musiikkia. Ensimmäinen musiikkitunti 7 luokalla. Ilmeisesti samalle tunnille tulee joitain 8 luokkalaisia, koska koulumme on niin pieni. 

Saavutin kaappini ja huomasin Tinuksen olevan omallaan. En muistanutkaan meidän olevan vierekkäin. Hän katsoi minua ilmeettömästi. Ei vihaisena, eikä iloisena. 

Hän käänsi minulle selkänsä ja lähti pois. Sain tungettua reppuni kaappiin ja lähdin samaan suuntaan, kuin Tinus. Siellä sijaitsi musiikin luokka. 

En onneksi nähnyt Martinusta matkalla luokkaa. Istuin takapuletille ja pian muukin luokkalaiset saapuivat. Huomasin harmikseni kaksosten olevan samalla tunnilla kanssani. Valinnainen musiikki.

Opettaja saapui luokkaan ja määräsi meille heti uuden itumajärjestyksen. Ja varmaan aika vaikea arvata kenen viereen jouduin. 
Mac istui huokaisten viereeni. Katsoin häntä hiusteni läpi. Hän oli komea. Ja söpö. Panisin.

Marcus kääntää katseensa minuun. Käännän omani nopeasti eteen. 

Opettaja jakaa meille vihot, johon pitää koirjoittaa oma nimi ja luokka. Minulla ei ollut kynää, koska koko reppuni oli kaapissa. En kirjoittanut mitään vihkoon, vaan tuijotin vain ikkunasta ulos. 

Kuulin läiskähdyksen ja käänsin pääni. Se kuului minun vihosta, jonki Marcus oli tiputtanut lattialle.

Huokaisten nousin penkistäni ja menin nostamaan vihkoa. Kun palasin paikalleni, koko luokka repesi nauruun. Tunsin istuvani jonkin kostean päälle. Olin istunut liiman päälle. Kokeilin kohtaa, missä liimaa oli ja siellä todella oli sitä. 

Marcus piteli pientä erikeepperipulloa kädessään. Nousin ylös ja juoksin vessaan. Kuulin opettajan huutoa ja oppilaiden naurua takanani. Laitoin vessan oven lukkoon ja hengitin syvään, jotta en alkaisi itkemään. 

Riisuin housuni ja yritin pestä niitä veden alla. Liima oli jo ehtinyt kuivua, joten se ei auttanut. Laitoin nuo märät housut jalkaani ja juoksin pois koulusta. Tunnit eivät ollut vielä loppuneet, joten kukaan ei nähnyt märkiä ja likaisia housujani.

Juoksin bussipysäkille ja katsoin kelloa. Nyt täytyisi tulla bussi joka vie laitokselle. Sieltä se bussi tuikin. Maksoin bussikuskille ja istuin tyhjään bussiin. 

En olisi odottanut pojilta, tai Marcukselta noin ilkeää käytöstä. He ovat todellakin muuttuneet.
Huomaan bussin olevan lähellä Aaronin kotia.
Päätän lähteä aikasemmin bussista, enkä mennä laitokseen. 

Lähden kävelemään Aaronille päin. Hän ei juurikaan käy koulussa, joten on varmasti kotona. Saavutin kerrostalon ja menin hissillä toiseksi ylimmäiseen kerrokseen. Koputin oveen ja Aaron tuli avaamaan. 

"Eikö sinun pitäisi olla koulussa?" tuo kysyi. 

"Ehkä, mutta Marcus sotki housuni liimalla" sanoin ja käännyin, jotta tuo näkisi housuni. Hän naurahti ja pyysi minut sisään. 

"Voin lainaa sinulle vaatteet, mutta menet sitten takaisin kouluun, ennenkun sinua tullaan hakemaan laitoksesta" Aaron käski. Olin kertonut hänelle kaiken laitoksesta.

---

Luvun kysymys: onko sun kaveri joskus tehny jotain, johon sun huumori ei riittäny