Lohikäärmepuolustajat

Luku 8

Muutamaa yötä myöhemmin Rani makasi valveilla sängyssään ja mietti mustia lohikäärmeitä. Ne pyörivät hänen mielessään taukoamatta, sillä hän ei ollut löytänyt mitään viittausta niihin eikä linnoista tai kiltakylistä ollut tullut kahteen päivään mitään uutta tietoa. Bardit olivat löytäneet vain varoitusrunon jonka Tessa oli laulanut heille. Huokaisten Rani nousi sängystä ja alkoi kävellä ympäri huonettaan. Hän alkoi olla epätoivoinen, sillä kuka tahansa heistä saattoi kohdata mustan lohikäärmeen partiolennolla, eikä tälle välttämättä kävisi niin hyvin kuin Tessalle.

Äkkiä hän pysähtyi keskelle huonetta tietämättä mitään järjellistä syytä siihen. Hän antoi katseensa kiertää huonetta ja lopulta hän huomasi pienen halkeaman seinässä sänkynsä ja työpöytänsä välissä.

- Kuinka en ole huomannut tuota aikaisemmin? Rani ihmetteli ääneen.

Hän siirsi pöytänsä kiinni kirjahyllyyn päästäkseen tutkimaan halkeamaa. Pöydästä syntynyt meteli pelästytti hänet, ja hän pysähtyi kuuntelemaan kuuluiko naapurihuoneesta tai käytävästä ääniä. Kun mitään ei kuulunut, hän työnsi pöytää viimeiset sentit ja kumartui tutkimaan halkeamaa. Todettuaan etteivät hänen sormensa mahtuisi sinne, hän otti pöydältään paperiveitsen ja työnsi sen halkeamaan. Rani liikutteli veistä halkeamassa edestakaisin ja yht'äkkiä kuului heikko naksahdus ja Ranin hämmästykseksi hänen sänkynsä kohdalla oleva seinäpaneeli liukui sivuun.

- Jopas jotakin. Rani mutisi ja otti kynttilän, sytytti sen ja kurotti kurkistamaan aukkoon joka oli paljastunut.

Kynttilän valossa hän näki korkeat kierreportaat jotka johtivat ylöspäin. Lopulta uteliaisuus vei voiton Ranista ja hän kiipesi sänkynsä yli portaikkoon.

- Tämä on hullua. hän mumisi lähtiessään kiipeämään portaita ylös.

Kuullessaan naksahduksen takanaan hän kääntyi pelästyneenä ympäri ja huomasi oven sulkeutuneen takanaan.

- Toivottavasti saan tuon vielä auki.

Rani kiipesi ikuisuudelta tuntuvan ajan mutta lopulta hän tuli ovelle, jolle portaat päättyivät. Hän kokeili ovea ja se aukeni äänettömästi. Häntä vastaan löi ummehtunut haju, joka oli etäisesti tuttu jostakin. Pidellen kynttilää kasvojensa korkeudella Rani astui huoneeseen. Ovien molemmilla puolilla oli kynttelikkö jossa oli polttamattomia kynttilöitä. Ne olivat paksun pölykerroksen peitossa, mutta langat olivat kuivat. Rani sytytti ne saadakseen lisää valoa ja lähti sitten kiertämään huonetta löytääkseen lisää kynttelikköjä. Hän sytytti ne kaikki. Rani joutui kulkemaan varoen, sillä lattialla oli jotain mihin hän uhkasi koko ajan kompastua. Kun hän oli sytyttänyt kaikki kynttilät, huomasi hän lattian olevan kirjojen peitossa. Hyllyissä, jotka kiersivät seinustoja, oli vain muutamia kirjoja, ja Rani päätteli niiden olevan lattialla. Myös huoneessa oleva pöytä oli täynnä kirjoja. Rani saattoi päätellä, että viimeinen, joka oli käynyt huoneessa, oli ollut kiireessä. Kovassa sellaisessa.

- Uskomatonta...

Lumoutuneena näkymästä Rani istahti pöydän ääressä olevalle tuolille välittämättä pölystä. Katsellessaan pöytää hän huomasi ohuen kirjan päällä muotokuvan. Rani otti sen käteensä ja pyyhki siitä pölyt. Kuvassa oli kaunis keski-ikäinen nainen. Kehyksen alareunaan oli kaiverrettu Marie. Luultavasti se oli naisen nimi. Seuraavaksi Rani otti kirjan ja pyyhki pölyt sen kannesta.  Marien päiväkirja luki kannessa. Rani avasi kirjan ja luki ensimmäiset rivit.

"Torstai 10. vihreän lohikäärmeen kuuta, 1310

Viikko on kulunut rauhallisesti, emmekä ole nähneet Niistä vilaustakaan. Viimeisimmästä taistelusta on nyt kulunut tasan viikko, enkä ole ehtinyt kirjoittaa, sillä olen sisareni kanssa hoitanut haavoittuneita. Huolimatta kyvyistämme, olemme menettäneet monia. Taistelujen alkaessa meitä oli 16, mutta nyt meitä on jäljellä enää seitsemän. Ja Heitä on yhdeksän. Tilanne tuntuu toivottomalta. Nyt hälytyskello soi! Ne ovat palanneet! Täytyy mennä valmistautumaan taisteluun... Mihin ihmeeseen laitoin kultariipukseni??