Luku 5.
*Harry*
En vieläkään pysty ymmärtämään sitä tosiasiaa, etten ole enään kotona ja pääse juttelemaan kavereilleni silloin kun haluan. Okei olen ollut täällä vasta yhden yön yli, mutta luulisi sitä jo pikkuhiljaa alkavan tajuta olevansa taivaassa. Olen tällä hetkellä yksin Alexian huoneessa, koska naiselle tuli joku meno, eikä koomassa olevat ihmiset kuulemma saa täällä omia huoneita, mikä on mielestäni aika epäreilua. Jos esimerkiksi minä aikoisin nyt viettää täällä kolme kuukautta miettimällä haluanko mennä takaisin vai jäädä tänne, niin missä minä muka voisin viettää sen koko ajan. Tai no Alexian luona tietenkin, mutta ei kaikilla ole sitä mahdollisuutta. Nousin huoneessa olevalta sängyltä ylös ja kävelin kirjoituspöydän luokse, jossa näin valokuvakehyksessä olevan kuvani. Miten Alexia on saanut tuotua tuon mukanaan. Tai missä tuo on edes otettu. En ole käyttänyt kuvassa päälläni olevaa paitaa varmaan puoleen vuoteen. Hiuksenikin ovat aivan sekaisin ilmeisesti tuulen takia, ja silmäni ovat painuneen puoliksi kiinni. Olisi nainen voinut valita vähän paremman kuvan. Kaadoin kehyksen pöydälle kuva puoli alaspäin, jottei oma naamani osuisi silmääni ihan koko ajan. Juuri kun sain kuvan kaadettua kuulin huoneen oven aukeavan ja käänsin pääni nopeasti katsomaan tulijaa. Alexia tuli huoneeseen leveä hymy kasvoillaan ja hiukset laitettuna kauniille nutturalle.
"Moi, missä sä kävit?", kysyin ja siirryin taas sängylle istumaan. Huoneessa olisi kyllä ollut tuolikin, mutta kuka istuu kovalla puisella tuolilla jos toisena vaihtoehtona on ihanan pehmeä sänky. Lösähdin istumaan koko painollani sängylle, ja se nytkähti allani inhottavasti.
"Moi, ja mä kävin vaan tapaamassa yhtä kaveria", Alexia sanoi ja tuli istumaan viereeni.
"Miksen mä voinu tulla mukaan?", kysyin uuden kysymyksen, ja nojauduin naisen kylkeen.
"Koska mä käyn juttelemassa sen tytön kanssa aina välillä, sen traagisesta kuolemasta, eikä se haluu sinne ketään ylimääräisiä", Alexia kertoi painaen pienen suudelman otsalleni.
"Ai, okei", sanoin hiljaa. "Mitä me tehään tänään?", kysyin vielä jokapäiväisen rutiini kysymykseni.
"Mä mietin, et jos sä olisit halunnu käydä maan pinnalla..", tyttö vastasi haroen samalla sormilla hiuksiaan.
"Pääseeks täältä käymään maan pinnalla?!", kysyin innoissani, ja sain Alexian nyökkäämään myöntävästi. "Tää on paras paikka ikinä!", huudahdin ja nousin ylös sängyltä vetäen tytön perässäni.
"Eikä oo", Alexia mumisi hiljaa. Käännyin nopeasti katsomaan tuota hämmentyneenä.
"Mitenniin ei oo. Mulla on sut, ja mä pääsen silti katsomaan poikia ja mun perhettä", iloitsin, ja aloin kaivaa puhelintani taskusta. Tajusin kuitenkin pian, ettei minulla ollut täällä puhelinta. Ei täällä toiminut puhelimet, tai mitkään muutkaan elektronisetlaitteet.
"Harry vaikka sä näet niitä, niin ne ei näe sua. Mäkin kävin katsomassa sua monta kertaa viimeisen kuukauden aikana, mutta joka kerta se sattu yhtä paljon, kun et vastannut mun tervehdyksiin ja kysymyksiin joita esitin sulle", Alexia kertoi ja otti käsistäni kiinni varovasti.
"Sä- sä kävit katsomassa mua?", kysyin ääni pienesti täristen.
"Joka päivä, mutta ei se ollut sama", nainen sanoi kyyneleen tippuessa tuon poskelle. Miksi kaiken pitää nykyään olla niin surullista. Eikö mikään voi enään naurattaa niin kuin kuukausi sitten. Koko ajan joku itkee, eikä se ole enään hauskaa.
"Siks mä oon nyt tääl..", aloin sanomaan, mutta Alexia keskeytti minut.
"Harry ei. Sä oot täällä korkeintaan kuukauden, ja sit sä lähdet takaisin. Sä et sais olla täällä nytkään, mutta viimeistään kuukauden päästä sä lähdet takaisin", tuo sanoi lähes huutaen ja sai minut irrottamaan käteni hänen omistaan.
