Luku 4.
*Niall*
Kun katsoo oman parhaan kaverinsa makaavan sairaalasängyssä koomassa, ei pysty ajattelemaan järkevästi. Sitä tunnetta ei pysty kuvailemaan, kun ei tiedä tuleeko mies edessäsi koskaan heräämään. Saimme tänään aamulla kuulla, että Harry oli hypännyt kerrostalon pervekkeelta alas olettamusten mukaan eilen illalla, yrittäen ilmeisesti tappaa itsensä, mutta varmuutta ei kuitenkaan ole mikä hänen tarkoituksensa oli. Olisi hän nyt kuitenkin voinut edes kertoa meille, että oli suunnittelemassa jotain tällaista, niin oltaisiin voitu jutella asiat selviksi, ja saada hänet luopumaan ajatuksistaan. Nyt se kuitenkin on liian myöhäistä ja toivomme vain, että Harry herää mahdollisimman pian koomastaan ja saa tilaisuuden selittää meille tämän kaiken. Tekee niin pahaa katsoa hänen kalpeaa naamaansa, ilman että se liikahtaakaan. Hänen kaikki kasvonpiisteensä ovat aivan paikallaan, kuin hänen sisällään ei olisikaan enään ketään, joka antaisi käskyjä liikuttaa lihaksia. Kun zayn nousi ylös penkiltä Harryn sängyn vierestä kiirehdin siihen nopeasti istumaan ja nappasin miehen kädestä kiinni. Säpsähdin kun tunsin kuinka kylmäksi Harryn käsi oli muuttunut. Kyyneleet tulivat silmiini väkisin, vaikka yritin estää niitä parhaani mukaan. Mutta kai miehellä on oikeus tällaisessa tilanteessa itkeä. Puristin miehen kättä tiukasti toivoen jonkin laista reaktiota, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Harryn käsi ei liikahtanutkaan, vaan pysyi paikallaan omani päällä. Pyyhin nopeasti vapaan käteni kämmenselällä kyyneleet poskiltani ja laskin Harryn käden tämän mahan päälle, paikalle josta sen hetki sitten olin ottanut. Siirsin varovasti penkkiä allani lähemmäs Harryn päätä ja kumarruin hiukan miehen korvan juureen.
"Harry sun täytyy herätä. Me ei pärjätä ilman sua. One Direction ei oo One Direction ilman sua. Sä et vaan voi jättää meitä tälleen", kuiskasin miehen korvaan ja äskeinen kyynelten pois pyyhkiminen osottautui täysin turhaksi, sillä uudet kyyneleet vyöryivät samantien ulos silmistäni. "Miten me kerrotaan kaikille sun muille kavereille tästä. Tajuatko yhtään millasen show'n sä oikeen järjestit tänne, kun sä hyppäsit. Ymmärsitkö sä kuinka paljon ihmisiä tänne jäi pelkäämään, että sä et selviikkään tästä koomasta. Pelkäämään, ettet sä herää enään koskaan", sanoin korottaen ääntäni hiukan.
"Niall toi ei hyödytä. Harryllä oli varmasti syynsä, se ei vaan halunnu kertoa niitä meille", Liam sanoi rauhoittavasti taputtaen varovasti olkapäätäni.
"Mut tää ei oo oikein", sanoin voimakkaalla äänellä turhautuen tähän koko tilanteeseen.
"Ei ookkaan, mutta toi äänen käyttö ei auta tähän yhtään", Liam sanoi vetäen minut nojaamaan tuolin selkänojaan. Vedin kuitenkin itseni nopeasti takaisin Harryn viereen ja otin jälleen miehen kädestä kiinni.
"Harry sun täytyy herätä!", sanoin jo huutaen ja ravistin hiukan miehen kättä. Tunsin Liamin nappaavan keskivartalostani kiinni ja nostavan minut ilmaan tuolilta. "Mitä sä teet?!", huusin hädissäni miehelle ja hakkasin tämän käsiä.
"Me lähetään nyt kotiin. Sun ei oo hyvä olla täällä", Liam sanoi rauhallisesti ja kantoi minut ulos huoneesta.
"Etkö sä välitä yhtään Harrystä? Ei me voida jättää sitä tänne yksin. Mitä jos se vaikka herää sillä aikaa kun me ollaan poissa?", kysyin kysymyksiä kysymyksen perään ja yrtin riuhtoa itseäni irti Liamin otteesta.
"Tottakai mä Välitän Harrystä, mutta huutaminen sen korvan juuressa ei auta sitä heräämään, ja jos se herää kun ei olla täällä, niin sitten lääkärit soittaa meille ja kertoo", Liam kertoi yhä hyvin rauhallisesti ja istutti minut käytävällä olevalle ruskealla kankaalla päällystetylle penkille. Tuo piti vielä molemmilla käsillään hartiostani kiinni, kai varmistaen etten karkaa minneen. Huokaisin syvään ja annoin pääni valua nojaamaan seinään takanani. Istuin siinä ainakin viisi minuutti Liam edessäni, eikä kumpikaan meistä sanonut mitään.
