Luku 3.
*Harry*
Avasin silmäni ensimmäisen kerran hyppäämisen jälkeen, ja näin edessääni suuren punaisen oven jota ympäröi valkeus ja pilviä. Olenko nyt taivaassa? Oliko se noin helppoa? Otin muutaman askeleen lähemmäs ovea ja näin sen lukossa olevan isohkon vanhan näköisen avaimen, joka näytti olevan hiukan ruosteesssa tai muuten vain kulunut. Hipaisin hennosti sormenpäälläni avaimen pintaa, ja käännyin sitten ympäri jotta näin mistä tulin. Takanani näkyi pelkkää valkoista, joten käännyin takaisin ympäri ja aloin tutkia katseellani nyt edessäni olevaa ovea. Sen pinta näyttää siltä kuin se olisi vasta vähänaikaa sitten maalattu uudestaan. Se oli aika tavallisen näköinen ovi hiukan tyylitellyllä pinnalla, mutta ei mitään erikoista. Siirsin katseeni jälleen lukossa olevaan avaimeen ja hivutin käteni varovaisesti sen päälle. Otin sormillani varovaisesti siitä kiini ja aloin hitaasti kääntämään avainta lukossa. Se kääntyi yllättävän helposti ollakseen niin vanhan näköinen, mutta ehkä ovea käytetään täällä sen verta paljon, ettei se ehdi jämähtää jumiin. Kun kuulin lukon naksahtavan laskin irti avaimesta ja työnsin hitaasti ovea auki kurkistaen samalla oven ja ovenkarmin välistä mitä sen takana on. Muutama ihminen valkeissa vaatteissa vilahti oven edestä, mutta muuten näin lähinnä valkoista ja muutaman puisen penkin siellä täällä. Tosin näkökenttäni on tällähetkellä noin 10cm, joten kun saan oven auki tulen varmasti näkemään paljon muutakin. Tai niin ainakin toivon. Työnsin ovea jo vähän nopeammin auki ja pian mahduin jo menemään sen ohitse sisälle paikkaan josta en tiedä vielä mitään. Pidin katseeni oen kahvassa niin kauan kunnes sain suljettua oven perässäni ja käännyin sitten katsomaan paikkaa johon saavuin. En kuitenkaan juuri ehtinyt katsoa ympärilleni kun minut oli työnnetty juuri sulkemaani ovea vasten.
"H*lvetin idiootti!", kuulin tutun naisen äänen huutavan edessäni. Katsoin naista tarkemmin ja näin Alexian kauniit ehkä hiukan vihaiset kasvot aivan edessäni. En voinut muuta kuin tarrata hänet halaukseen, vaikka tuo vähän vastustelikin. "Harry miks sä hyppäsit? Mikset sä vaan kuunnellu mua kun mä käskin sun olla hyppäämättä!", Alexia sanoi ääni edelleen huutamis tason korkeudella. Hän oli siis ollut se ääni päässäni joka käski minua kääntymään rappusissa ja olla hyppäämättä parvekkeelta. Mutta miten? "Harry sä olisit voinu kuolla!", tuo huusi vielä ja sai minut irrottautumaan hänestä hiukan.
"Miten niin olisin voinu kuolla? Enkö mä muka kuollu?", kysyin hämmentyneenä ja katsoin vaatteitani. Huomasin päälläni olevan valkoisen flanellipaidan ja valkoiset farkut.
"Sä et kuollu, sä oot koomassa", Alexia sanoi ja osoitti paitani oikeassa yläkulmassa olevaa pientä merkkiä. "Toi on sen merkki", hän jatkoi ja katsoi minua silmiin, ja alkoi tapansa mukaan korjaamaan otsalleni tulleita kiharoita taaksepäin.
"Mut miks mä oon sit täällä", kysyin hiukan hämmentyneenä tästä kaikesta informaatiosta. Tai no eihän sitä nyt niin hirveästi ole vielä tullut, mutta tarvitsen aina hetken aikaa asioiden sisäistämiseen.
"Kun ihminen menee koomaan, se tulee aina tänne, ja sillä on mahdollisuus päättää haluaako se palata vai jääkö tänne. Ihmisellä on normaalisti kolme kuukautta aikaa päättää, mutta on täällä ollut tapauksia, jotka ovat vielä vuoden täällä oleilunkin jälkeen päässeet takaisin oikeaan elämään", nainen kertoi näpräten yhä kiharoitani. "Mut minkä h*lvetin takia sä oikeen hyppäsit. Tajuatko miltä musta tuntu kun mä katsoin sun vaan tiputtautuvan sieltä parvekkeelta, enkä voinu tehä mitään!", tuo sanoi alkaen taas korottamaan ääntään.
"Säkö.. säkö näit sen?", kysyin hiukan takerrellen sanoissani. Oliko hän muka siellä koko ajan.
"No todellakin näin. Jum*lauta Harry sä pelästytit mut melkein kuoliaaksi... Eiku ootas nyt mä otan ton uusiks. Jum*lauta Harry sä pelästytit mut melkein henkiin!", tuo huusi ja sai minut nauramaan.
