Sudensilmät

Mustaa sadetta

Sellaista aluetta ei edes pitänyt olla etelässä. Vuoret ulottuivat korkealle, ne kurottivat taivasta, joka peitti pilvillään korkeimpien vuorien huiput. Maisema oli karu, mutta luonnollisella tavalla kaunis. Vuorten alla näkyi Rajakylä ja sen vierellä suuri kivimuuri, jonka yli saattoi juuri ja juuri nähdä. Sen takana oli pohjoinen puoli Evolista. Pohjoisesta erottui vuorille ainoastaan autioituneen näköistä maata, joka ei juuri houkutellut luokseen. Siellä ei ollut kaunista kuten tässä osassa eteläistä Evolia. Vuorilla oli aina sumuista ja kylmää, mutta maisemat peittosivat kaikki epäkohdat.

Mercurylla oli yllään tummansininen villakangastakki ja hän oli kietonut pitkät hiuksensa kaulansa ympärille pitkälle letille. Hänellä ei ollut tänään silmämeikkiä, mutta tummansininen huulipuna oli paikallaan. Atlas oli puolestaan pukenut lämpimän toppatakin ja varautunut nahkarukkasillakin. Siltikään hän ei ollut suojellut vehnänvaaleaa päätään millään, hän antoi hiustensa mennä tuulen matkassa. Tuuli leikitteli niillä aikansa, kunnes kyllästyi ja vaihtoi suuntaa. Atlasin oli vaikea nähdä maisemia, kun suortuvat pyrkivät kaikin tavoin hänen naamalleen. Mercury nauroi näylle, mutta Atlasia ei juuri naurattanut.

"Minä olen aina miettinyt erästä asiaa", Mercury aloitti kietoen kätensä Atlasin ympärille lämmittääkseen tätä. Atlasin keho värähti hivenen, eikä Mercury osannut arvioida, johtuiko se hänen läsnäolostaan vai pelkästään siitä, että he olivat useiden metrien korkeudessa eikä kummallakaan ollut läheskään tarpeeksi vaatetta yllään."Mitä asiaa?" Atlas kysyi kurottaen antamaan häntä pitemmälle Mercurylle suukon poskelle. Hänen ihonsa tuntui kylmältä.

Tuuli puhalsi Mercuryn vastatessa niin voimakkaasti, että sanat katosivat sen mukana. Mercury odotti hetken tuulen laantumista, mutta ymmärsi pian, että se vain kiihtyisi entisestään. Hän päästi Atlasista irti ja katsoi tuulen heiluttamia puita alla laaksossa, ja kuvitteli tuulen kietoutuvan niiden ympärille. Tuuli käpertyisi puun oksalle nukkumaan, se jättäisi vuoret hetkeksi rauhaan. Korvissa ei enää suhissut, vuorilla ei tuullut. Lehdetkään eivät vapisseet laaksossa, Mercury ei kuullut niiden tanssivan. Hän oli vaimentanut tuulen.

"Vuorilla kuuluu tuulla", Atlas huomautti, "sudensilmillä ei saisi vaikuttaa luonnonvoimiin."Mercury pyöräytti silmiään, hän ei liiemmin piitannut luonnonlakien kunnioittamisesta. Tuuli oli ollut hänen tiellään, joten se oli saanut väistyä hetkeksi. "Se, mistä haluan tänään keskustella, liittyy nimenomaan sudensilmiin", Mercury kertoi.Atlas vetäytyi taaksepäin, hänen katseensa kieli epämukavuuden tunteesta. Atlas ei nauttinut ollenkaan silmistä puhumisesta, sillä juuri silmät olivat aiheuttaneet kaiken mahdollisen pahan. Hän ei tahtonut olla erityinen, eikä ollut vuosiin ollutkaan."Tiedän, ettet pidä tästä, mutta minun on saatava tietää eräs asia", Mercury sanoi punoen lettiään auki nyt, kun tuuli ei ollut sitä enää sotkemassa. "Haluan nimittäin tietää, miten tämä hetki on mahdollinen." Mercuryn tapa puhua arvoituksin raivostutti Atlasia. Tämä ei koskaan voinut sanoa suoraan sellaisia asioita, joista puhuminen hermostutti häntä itseäänkin. Ne piti verhoilla kauniisiin sanoihin ja odottaa, että Atlas ymmärtäisi. Hän ei ymmärtänyt, joten hän kysyi.

"Minä haluan tietää, miksi voit sudensilmäisenä ihmisenä kulkea täysin vapaana. Miksei kukaan täältä tahdo käyttää silmiäsi hyväkseen?" Mercuryn ääni oli hillitty, hän oli tarkoin harjoitellut näiden sanojen lausumista.

Valhe oli käpertynyt Atlasin vatsanpohjaan, se pisteli ja repi terävillä kynsillään häntä riekaleiksi. Atlas tiesi tarkalleen, mikseivät ihmiset halunneet käyttää häntä enää hyväkseen. Kaikki oli tapahtunut, koska hän itse oli aikanaan päättänyt niin. Hän oli halunnut normaalin elämän, oman ateljeen ja eroon ikuisesta kahvilatyöstään.