Sudensilmät

Laulun aika

Riisutut puut ja huurteinen maa näyttivät yhtä autioilta kuin ennenkin. Atlasin katse kiersi muurin ympäristöä, muttei löytänyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Hän oli yksin, Memoria oli saatettu pois pohjoisen puolelta heti Lindrin teloituksen jälkeen. Hän ei ollut ehtinyt sanoa tytölle mitään, ei edes kiitoksia, tämä oli vain viety pois. Atlasiin puolestaan luotettiin hänen silmiensä vuoksi, ja sen vuoksi hänen annettiin kulkea vapaasti pohjoisen puolella. Silmien voima oli sokaiseva, Atlasia huvitti ihmisten suhtautuminen. Hän olisi käytännössä kyennyt tuhoamaan kaiken ympäriltään, mutta ihmiset tyytyivät vain suutelemaan maata hänen jalkojensa alla. Eivät voimat heille sillä keinolla siirtyisi, eivät ne heitä koskaan hyödyttäisi. Atlas ei koskaan aikonut käyttää niitä, eikä kotona kukaan kysyisi.

Kotona. Sellaista ei ollut enää. Atlas ei tiennyt, mihin palata nyt, kun hän ei löytäisi Memoriaa enää. Ajatukset Mercurysta houkuttelivat edelleen, mutta hän tiesi, ettei pääsisi tämän luo enää. He olivat tietoisesti eronneet toisistaan, Atlas ei uskaltanut enää leikitellä ajatuksella yhteen palaamisesta. Mercury oli jossain älykkyytensä suojissa, kukaan ei löytäisi häntä, ellei hän tahtoisi. Atlasin sydäntä pisti. Hän ymmärsi vasta karua maisemaa katsellessaan, miten suuri merkitys Mercurylla oli ollut hänen elämässään. Hän oli tutustunut Memoriaankin vain, koska tällä oli ollut yhteys Mercuryyn.

Epäilys siitä, ettei hänen elämänsä palaisi ennalleen, oli suuri. Puoli vuotta ilman Mercurya oli tuntunut kidutukselta, ja kaiken pohjoisessa koetun jälkeen hän tahtoi vain entistä suuremmin unohtaa koko ihmisen olemassaolon. Evol oli kirottu, paha maa hänelle. Sen järjestelmät ja ihmisten ahneus olivat syövyttäneet kaiken hyvän hänen elämässään. Hetken Atlas katui, ettei ollut estänyt Lindrin teloitusta. Tällä oli ollut ajatuksia, jotka Atlaskin kykeni allekirjoittamaan.

Tuuli heilautti Atlasin hiuksia silmille, ja hän naurahti surumielisesti muistolle. Hän oli niin keskittynyt ajattelemaan vuorilla Mercuryn kanssa viettämäänsä aikaa, ettei ehtinyt lainkaan kyseenalaistaa sitä, ettei pohjoisessa tuullut. Tällä alueella ei ollut tuulista, ei koskaan.

"Annoin sinulle vinkin kuin tarjottimella, ja sinä vain herkistelet. Tyypillistä."

Atlasin sydän lakkasi toimimasta. Hänen ajatuksensa oli kuultu, hän tiesi, kuka hänen takansaan seisoi. Atlasin ei tarinnut kääntyä, hän kuuli askeleet takanaan.

"Pitkästä aikaa, Atlas", Mercuryn ääni sanoi, ja Atlas tunsi tämän kädet harteillaan. Mercury käänsi hänet ympäri, jotta hän näki Mercuryn kasvot. Ne olivat ennallaan lukuunottamatta sähkönsinistä huulipunaa, joka oli uusi. Atlas toimi tunteen, ei ajatusten voimalla. Hän vei huulet Mercuryn omille ja suuteli tätä voimakkaasti, kunnes ymmärsi, mitä oli tekemässä ja riuhtaisi itsensä taaksepäin.

"Anteeksi", Atlas sanoi automaattisesti, "minä en ajatellut mitään." Aivot muistuttivat häntä siitä, ettei Mercuryn luo palaaminen ollut enää suunnitelmissa. Ei, vaikka tämä oli ilmestynyt hänen luokseen kuin tyhjästä. Oli osattava päästää irti.

Mercury sivuutti Atlasin suudelman täysin, vaikka olikin kaivannut tämän makua huulillaan. "Minä olen seurannut sinua jo pitkän aikaa", Mercury myönsi, vaikkei hän ollut aikonut paljastaa sitä. Esittäminen ei ollut hänen vahvuuksiaan.

"Miten se on mahdollista?" Atlas vaivautui kysymään, vaikka tiesi, että Mercurylla olisi täysin selkeä vastaus mielessään. Hänellä oli aina.

"Sinulla on samanlaiset silmät kuin minullakin, kyllä sinä tiedät, mihin kaikkeen näillä kykenee." Mercury vinkkasi silmää. "Älä tosin huoli, en ole seurannut sinua kuin veljeni teloituksesta asti." Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Lindristä puhuminen kävi häneltä helposti, mutta Atlas tiesi, että pikkuveli oli yksi Mercuryn heikoista kohdista.