Sudensilmät

Ja he vaikenivat

Takapiha, korkealle kaartuvat puut, lunta. Verta. Verta lumella. Tuntui naurettavalta nähdä se kaikki, pieni nauru pakeni ulos suusta, kun veri levisi yhä laajemmalle alueelle. Hän oli vielä elossa, keho ei ollut ehtinyt kylmetä edes lumen vaikutuksesta. Lunta satoi lisää hänen päälleen, ja verta putoili samaa tahtia hänen ruumiistaan valkealle lumelle. Viattomuus oli tahrittu.

* * *

Mercury heräsi huohottaen sängystä, jota ei tunnistanut omakseen. Kesti muutamia sekunteja silmiltä totutella hämärään huoneeseen, maalauksiin seinillä ja pöytään, jolle oli jätetty kahvikuppeja. Hotellihuone Elediassa, kaupungissa vuorten laidalla. Oli loppuvuosi, he olivat matkanneet jo hieman yli vuoden yhdessä. Eilinen tuntui raskaalta taakalta hartioilla, kirvelyltä silmäluomien takana. Mercury muisti, mitä vuoren huipulla oli tapahtunut. Hän tiesi Atlasista jotain, jota ei halunnut tietää, eikä saanut edes kaikkeen pystyvien silmiensäkään avulla ajatusta pois mielestään. Miten heikko hän olikaan. Hän, jonka piti olla erityinen, täydellinen. Sana tuntui päivä päivältä pahemmalta, hän ei saattanut unohtaa sitä. Jokainen aamu hän heräsi nähden kuvan äidistä voitonhimoisine, kylmine silmineen. Ja jokainen aamu Atlas oli hänen vierellään.

Hän tahtoi Atlasin, muttei tiennyt, miten näyttää sen. Puolet hänestä oli edelleen valmis viemään kädet tämän kurkulle, toinen puoli puolestaan tahtoi uskaltaa rakastaa. Mercury ei ollut koskaan tuntenut mitään sellaista kuin Atlasin kanssa. Edes vapaus ei ollut ensimmäisen vuoden ajan maistunut niin hyvältä. Katkeruus sahasi kuitenkin reikiä kehittyvien tunteiden veneeseen. Mercury oli umpikujassa, ja ajan naru kiristyi tiukemmin hänen ympärilleen. Hän tiesi, mitä kotona tapahtui. Sudensilmät olivat näyttäneet hänelle öisin tapahtumia kotoa, eivätkä asiat olleet hyvällä mallilla. Mercury tiesi perheensä haluavan sotaa, hän tiesi pohjoisen hajovavan pian.

Se oli hänen vikansa. Hän oli lähtenyt ja antanut heidän kasvattaa halun sodasta sisimpäänsä. Mercury ei vielä vuodenkaan jälkeen ollut varma, miksi hän oli alun alkaenkaan saapunut juuri Atlasin luo ja suunnitellut heidän matkaansa. Siksikö, että hän halusi tappaa Atlasin? Ei. Ei pelkästään siksi. Mercury oli halunnut ymmärrystä. Tahtonut nähdä toisen puoliskon omasta itsestään, mutta ei missään nimessä kiintyä siihen.Virhe oli jo tapahtunut.

Mercuryn katkonainen, unen jäljiltä nopeutunut hengitys herätti pian Atlasinkin. Tämä nosti kullankeltaisen päänsä Mercuryn viereltä ja katsoi häntä kysyvästi."Näin vain painajaista", Mercury sanoi ja silitti Atlasin päätä, vaikka oli juuri nähnyt unta siitä, miten tappaisi hänet. Vaientaisi hänet lopullisesti.

"Millaista painajaista?"Mercury nousi sängystä, kietoi nojatuolin selässä lojuvan villahuivin harteilleen ja kiitti ylempää tahoa siitä, että tässä hotellissa oli parveke. Melko pieni ja vaatimaton sellainen, mutta sinne mahtui ajattelemaan. Hän tiesi Atlasin seuraavan, mutta ei osannut ennustaa hänen seuraavia sanojaan. Ne saivat hänet värähtämään. "Rakastatko sinä?"Ei tarkennettua kohdetta, hän oletti Mercuryn tietävän sanomattakin.Huulet muodostivat kysymyksen hymyillen, ja jäinen piikki puristi Mercuryn rintaa. Mihin tahansa muuhun hän olisi osannut vastata. Hän olisi mieluummin yrittänyt saada etelän ja pohjoisen puhaltamaan yhteen hiileen kuin vastannut kysymykseen. Hän ei tiennyt vastausta, ei, vaikka Atlas hymyili yhä leveämmin. Älä hymyile.

Atlasin vaaleat hiukset olivat sidottuina takana, mutta muutama villi suortuva oli onnistunut karkaamaan. Mercury käänsi katseensa pois, sillä hän pelkäsi vastaavansa kysymykseen myöntävästi, jos hän katsoisi Atlasia vielä hetkenkin. Ei mene kauaakaan muistaa jälleen, miksei hän voi vastata myöntävästi. Jos hän nyt sanoisi kyllä, Atlas joutuisi pettymään, kun hän veisi kädet tämän kurkulle. Ja jos Mercury vastaisi ei, hän valehtelisi itselleen. Kumpi sattuisi enemmän, tulla tapetuksi rakastetun ihmisen vai satunnaisen toimesta? Ja muuttuisiko Mercury satunnaiseksi, jos valehtelisi, ettei välittäisi?