Wolf Hunter

Oi maamme Suomi

Istuin lentokoneessa kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Siinäkin sanahirviö. En ollut ollenkaan varma siitä, että oppisin ikinä puhumaan suomea. Selasin kännykkääni ja tarkistin vielä kerran, että olin varmasti estänyt Luken kaikkissa someissa. Katsahdin ulos ikkunasta ja näin lentokoneen lentävän kauniisti pilvien päällä ja auringonnousun, joka näytti ylhäältä käsin vielä kauniimmalta. Yhtäkkiä luokseni tuli joku nainen, asun perusteella ilmeisesti lentoemäntä. Hän sanoi jotain, jota en ymmärtänyt ollenkaan. Se kuulosti siansaksalta, täysin idioottimaiselta, enkä todellakaan ymmärtänyt siitä hölkäsen pöläystä.
"Anteeksi mitä?" Kysyin sulavalla amerikanenglannillani.
"Että voisitteko lopettaa matkapuhelimen käytön lennon aikana? Se voi häiritä lentokoneen laitteita," nainen vastasi hieman huonolla englannilla ja oudon kuuloisella aksentillaan. Mutisin jotain epämääräistä ja laiton kännykkäni lentotilaan. Lentokone kuului suomalaiselle lentoyhtiölle, Finnairille, joten nainen oli varmaankin yrittänyt puhua minulle ensin suomea. Jos suomi oli kerran noin vaikea kieli, niin en varmaan ikinä tulisi pärjäämään täällä.

Kun lento viimein saapui perille, purkauduin suuren massan mukana lentokoneesta ulos lentokentälle. Katselin hieman ympärilleni. Kaikki oli kirjoitettu oudolla kielellä, jonka pystyin tulkitsemaan Suomeksi. Kaikkialla ympärillä puhuttiin Suomea ja kaikki näytti jotenkin turvallisemmalta kuin Amerikassa. Aikani etsittyä löysin edes yhden englanninkielisen kyltin, jossa luki exit. Löysin ulko-oven ja astuin ovesta ulos. Kylmä ilma iski heti ensimmäisenä, päin kasvojani. Meinasin jäätyä. Missä maassa oli näin kylmä marraskuussa?! Kävelin yhdelle pysäkeistä odottamaan minulle järjestettyä kyytiä ja avasin odotellessa kännykkäni. Otin nopeasti snapchatin auki ja katsoin lämpötilan. +5 asetta. Herranjumala kun on kylmä! Kun pysäkille viimein saapui bussi, nousin kyytiin ja ihmettelin taas suomalaista logiikkaa. Viimein oli minun vuoroni tulla kuljettajan luo. Selasin kädessäni olevaa kansiota.
"Yksi nuortenlippu Lohjalle, kiitos," sanoin kohteliaasti. Kuski tuijotti minua pitkään ja sanoin lopulta niin kamalalla englannilla, etten koskaan ollut moista kuullut.
"Vottuju vont?!" Mies sanoi enkä meinannut saada ensin selvää. Selvä, tästä ei tulisi näin yhtään mitään. Yhtäkkiä takaantani kuului ääni joka sanoi jotain suomeksi kuljettajalle. Miehen kasvoille levisi ymmärrys ja hän näppäili jotain koneeseen. Sitten hän ojensi kätensä. Onneksi tajusin törkätä rahat siihen tai muuten tilanteesta olisi tullut vielä nolompi. Mies otti rahat, laski ne ja antoi minulle käteen koneen tulostaman kuitin. Kävelin nolona istumaan yhdelle bussinpenkeistä. Säikähdin kun joku istui viereeni.

"Hei!" Viereeni istunut noin ikäiseni vaaleahiuksinen poika sanoi suht koht hyvällä englannilla.
"Hei..." mutisin vaisuna takaisin.
"Et taida puhua yhtään suomea?" Hän kysyi minulta.
"Enpä taida," vastasin ehkä hieman tylysti.
"Kiitos avusta," sain kuitenkin mutistua pojalle, joka oli kieltämättä pelastanut minut äsken.
"Eipä kestä. Olen Jake," hän vastasi.
"Evelyn," kerroin puolestaan nimeni.
"Muutatko Lohjalle? Minäkin nimittäin asun siellä," Jake sanoi ja hymyili hieman.
"Taidanpa muuttaa. Kiva tuntea edes joku sieltä," vastasin minäkin jo hieman iloisempana. Ehkä tästä ei tulisikaan niin kamalaa. Vietin koko loppu bussimatkan jutellen Jaken kanssa. Jake jopa opetti miten hänen nimensä äännetään suomalaisittain ja olin ylpeä itsestäni, kun onnistuin sanomaan sen oikein. Kun bussi viimein saapui päätepysäkille, astuimme Jaken kanssa ulos. Hän hymyili ja sanoi asuvansa toisella puolella kaupunkia, joten hänen pitäisi mennä bussiinsa. Sanoimme nopeat heipat ja lähdin kävelemään kohti uutta kotiani.

~Vuosi ja 6kk myöhemmin~

"Sari odota!" Huusin nauraen edessäni jouksevalle tytölle.
"Enkä odota, me myöhästytään kohta!" Sari huusi takaisin ja kiihdytti vauhtiaan. Se oli kyllä totta. Bussin lähtöön oli enää viisi minuuttia. Kuitenkin kuin ihmeen kaupalla ehdimme ajoissa ja kun viimein pääsimme bussiin, naamamme helottivat tulipunaisena juoksemisen jäljiltä.
"Ehdittiinpäs!" Huokasasin, kun  istahdimme bussin penkeille. Tämä oli viimeinen bussi kaupungin toiseen laitaan, jossa Sari ja muu porukastamme asui. Minulta ja Sarilta oli juuri loppunut koulu, ja olimme tulleet Prisman kautta ostamasta herkkuja viikonloppua varten. Siitä tulisi ihanaa. Synttärinikin olivat tänä viikonloppuna, mutta jouduin huijaamaan, että täyttäisin vasta nyt neljätoista. Turvallisuussyistä. Jos paikalliset ihmissudet olisivat kuulleet, että tänne muuttaisi Amerikasta (juuri sopivasti YOMA:n lähistöltä) tyttö, joka juuri täytti neljätoista, epäilyksiä olisi herännyt liikaa. Plus, näin sain lisää aikaa oppia suomea, ennen kuin valmistuisin peruskoulusta. Olin toki nytkin valmistavalla, mutta silti. Havahduin mietteistäni, kun Sari vieressäni alkoi kiljua.
"Se laittoi mulle snäppiä!" Sari karjaisi korvani juuressa.
"Mikä?" Sanoin vahingossa, vaikka tarkoitin tietysti kuka. Suomen kieleni oli edelleen vähän huono. Sari purskahti nauruun.
"Ei mikä vaan Jake! Se laitto et se on jo mökillä!" Sari karjui hieman liian innoissaan.
"Rauhotu vähän, ei tää nyt niin ihmeellistä ole! Oon mä ollu mökillä ennenkin monta kertaa," sanoin ja naurahdin hieman. Mökki oli paikka, jossa porukkamme vietti usein viikonloppuja. Se sijaitsi syrjäisessä metsässä, järven rannalla. Mökki oli ihana paikka.
"Niin, mut nyt on sun synttärit!" Sari väitti, mutta se paistoi hänestä kauas, että tuo nyt oli vain tekosyy. Hän ei tajunnut, että huomasin sen, vaan jatkoi höpinöitään siitä, kuinka mahtavaa olisi, kun täyttäisin viimein neljätoista. Se huvitti minua.

Kun saavuimme perille, astuimme bussista ulos lämpimään kevätsäähän. Minulla oli repussa parin turhan koulukirjan lisäksi vaatteita sun muuta ja Sarilla oli kädessään iso Ikea-kassi, jossa oli makuupussit ja herkkuja. Lähdimme yhdessä kävelemään hiljaista metsätietä, jolle aurinko paistoi mukavasti. Sarilla oli päällään farkut ja musta collagepaita. Lyhyet hiuksensa hän oli laittanut korkealle ponnarille ja jalassaan hänellä oli valkoiset tennarit. Naurahdin hieman Sarin kenkävalinnalle.
"Mikä naurattaa?" Hän kummasteli. Hermostuneena kävi kuten kävi. Vastasin englanniksi.
"Suomi kiitos," Sari mutisi. Hän oli todella huono englannissa.
"Sori, ei mikään tärkeä," Sanoin pahoittelevasti. Minulla itselläni oli päällä mustat farkkushortsit, joiden alla oli verkkosukkahousut. Paitana toimi musta t-paita, jossa oli Batmanin logo. Hiukseni oli kieputtanut jonkinlaiselle nutturalle ja jalassa minulla oli mustat tennarit. Aidot converset, koska Amerikka. Reppuni oli oikeastaan Niken mustavalkoinen narupussi. Olin aika synkkä, tiedän, mutta tunnen edes pientä häpeää siitä että olen tappanut aika paljon. Hyvä on, ketä yritän huijata. Tämän koko jakson aika jo yli tuhat. Tuhat sutta. Pidin siitä. Minulla oli itseasiassa tällekkin viikonlopulle tehtävä, mutta kyseessä oli vain joku ikäiseni poika, joten homma olisi helppo hoitaa maanantainakin.

Viimein edessämme oli mökki koko komeudessaan. Se oli kaksikerroksinen ja melko uusi. Sähköjä siellä silti ei ollut. Raahasin itsemme terassille ulko-oven eteen. Sari paukautti oven auki ja satuimme sisään. Ihan ensimmäisenä vain paukautimme kassit ja reput maahan.
"Täällä ollaan!" Sari kajautti niin, että koko mökki raikui. Ei kulunut aikaakaan, kun portaista alkoi jo kuulua ryminää ja iso sakki poikia kaatui suuressa kasassa eteemme. Purskahdin nauruun. Sariakin näytti hymyilyttävän.
"Mikäs nyt noin naurattaa?" Kuului tuttu ääni edestäni, kun Jake nousi ylös lattialta ja pyyhkäisi roskia housuistaan.
"Ei mikään," tirskuin vastaukseksi. Sari ryntäsi heti halaamaan Jakea, mutta minä taas loin silmäyksen muuhunkin porukkaan. Anton sai juuri itsensä ylös lattialta ja loi vilkaisun Sariin. Se oli kaipaava katse, jossa oli ehkä myös ripaus kateutta ja jotain muuta. Jotain mitä olin nähnyt Antonin katseessa viimeksi silloin, kun hän ja Sari olivat seurustelleet. Joskus en vain tajunnut sitä poikaa. Ensin eroaa itse Sarista, ja nyt haluaa tämän takaisin. Sekopää. Sitten oli Jukka, melko tavallinen pervohuumorinen poika, ja Tomas, joka oli yleensä vain se, joka seurasi tapahtumia sivusta. Itseasiassa koko porukkamme on hyvin pervoa tyyppiä. Mutta se ei haittaa minua. Totuin aika nopeasti Suomeen, miten siellä toimittiin ja tavallisten suomalaisten arkeen. Olin mielestäni sopeutunut aika hyvin. Yhtäkkiä ovi takanani avautui ja näin takanani kolme hahmoa. Tunnistin heidät heti. Anne, Nico ja Mikko. Loin heille lämpimän hymyn. Anne hymyili takaisin ja loikki luokseni iloisena. Hänellä ja Nicolla oli selkeästi jotain menossa, vaikka Anne olikin kieltänyt sen jo monta kertaa. En minä nyt sokea ollut.

Ilta oli jo edennyt aika pitkälle ja olimme jo käyneet saunassa ja uimassa. Jotkut olivat jopa menneet juomaan alkoholia ja vaappuivat kännissä pitkin Mökkiä. Itse olin eristäytynyt nurkkaan ja snäppäsin parasta aikaa yhdelle luokkani pojista, kun yhtäkkiä kuulin askeleita edestäni. Nostin katseeni ja näin Jaken, joka pyllähti viereeni istumaan. Vilkaisin seinäkelloa.
"Enää viisi minuuttia," mutisin vahingossa ääneen.
"Viisi minuuttia mihin?" Viereeni istunut Jake kysyi. Kirosin mielessäni itseni alimpaan helvettiin, kun olin sanonut sen ääneen.
"Siihen että olen viis...kröhöm neljätoista," vastasin ja kirosin itseni vielä alemmas. Miksi menin tunaroimaan tämänkin?
"Aijaa! Onnea valmiiksi!" Jake sanoi ja minä vain mutisin vastaukseksi. Oli ihan kiva täyttää viisitoista, saada mopokortti ja muuta, mutta siinä oli myös yksi huono puoli. Kun olin viisitoista, mahdollinen sielunkumppanini voisi havaita minut. Siis ihmissusilla on sielunkumppanit, jotka voivat myös olla ihmisiä, joten on olemassa se riski, että joudun tappamaan sielunkumppanini. Se kuulemma tappaa ihmisen, mutta YOMA:n edistyneen teknologian ansiosta siitä voi kuulemma selvitä. Toivon silti, ettei niin käy. Juuri ennen kuin kello oli tasan viisitoista yli, jolloin olisin viisitoista, portaista kuului ryminää ja näin Sarin laskeutuvan alas.
"Jake, meidän pitää puhua," oli ainut, mitä tyttö sai suustaan ulos. Päätin jättää heidät kahdestaan puhumaan. Nousin penkiltä ylös, huikkasin molemmille moikat ja menin yläkertaan. Yritin parhaani mukaan olla salakuuntelematta Saria ja Jakea, joten loppujen lopuksi päätin, että olisi tehtävän aika. Aloin tonkia reppuani, jonka olin jossain välissä tuonut ylös. Vaihdoin nopeasti metsästysasun päälle, nappasin mukaan parit aseet ja hyppäsin yläkerran ikkunasta ulos. Tästä tulisi hauskaa.

// anteeksi ihan kamalasti, kun tämä luku tuli niin myöhässä! Yritän kuitenkin saada seuraavan nopeammin valmiiksi:3