Wolf Hunter

Tarvitsetko Lunaa?

Yltiöpäinen murina täytti Sarin kodin, kun minä ja kumppanini murisimme toisillemme. Otimme kiertäviä askeleita niinkuin olisimme kaksi petoa valmistautumassa hyökkäykseen. Olin raivoissani. Miksi juuri minulle piti käydä näin? Miksi en voinut saada onnelista loppua? Miksi minun piti tappaa elämäni  ainoa rakkaus, ainut jota sieluni koskaan pystyisi todella rakastamaan? Mutta se vihan määrä, jota Jaken katseessa näin mursi sydämeni. Hän ei enää rakastanut minua. Hänen vahvat kätensä eivät enää koskaan syleilisi minua hellästi. Hän ei enää koskaan suutelisi minua, enkä enää koskaan kuulisi hänen suustaan kauniita sanoja jotka olivat tarkoitettu vain minulle. Hän oli lopettanut minun rakastamiseni. Mutta pystyisikö hänen sutensa siihen? En tiennyt. Ja se saatoi olla ainoa aseeni tällä hetkellä. Vilkasin nopeasti sivulleni, jossa Sari seisoi ja näytti minulle pienesti peukkuja. Toisella puolella Anton katsoi minua ja Jakea kauhuissaan. Tottakai hän luotti parhaaseen kaveriinsa. Miksi hän luottaisi minuun? Ehkä koska annoin hänelle hänen sielunkumppaninsa takaisin. Se on suurin lahja, jonka voit sudelle antaa. Ainoa aseeni Jakea vastaan oli hänen sutensa loppumaton rakkaus minua kohtaan. Alfa, joka piti minua Lunanaan oli ainoa mahdollisuuteni selviytyä. Syteen tai saveen siis.

Joten kun lopulta oli sen aika, ponnistin eteenpäin. Jake yritti torjua hyppyni, mutta sillä sekunnilla, kun ihoni kosketti hänen ihoaan, hän menetti kaiken voiman lihaksistaan. Ei ollut susimetsästäjäle temppu eikä mikäään kahlita pojan kädet tämän selän taakse lukkoon ja painaa hänet ulko-ovea vasten. Painoin Jakea koko painollani taaksepäin ja tuijotin hänen sysimustiin silmiinsä. Näin niissä kamppailun. Minun olisi autettava sutta voittamaan Jake. Nostin käteni ja liu'utin sormiani pitkin hänen paljaita käsivarsiaan. Näin kuinka se sai hänen ihonsa kananlihalle ja silmät kiilumaan. Hän nautti siitä, mutta ei halunnut myöntää sitä. Kurkotin varpailleni, jotta sain kurkotettua huuleni pojan korvan korkeudelle. 

"Tätähän sinä halusit", kuiskasin hiljaa antaen ilmavirran kutitella hänen korvalehteään.

"Halusit, että olen kumppanisi. Kokonaan sinun omaisuuttasi", jatkoin suukotin hellästi pojan korvaa. Tunsin hänen tärisevän minua vasten. Hänen sutensa oli voittamassa. Minua alkoi pelottaa hiukan. Yksikään susi ei koskaan ollut ollut minun puolellani. Se oli aina minä vastaan sudet. Nyt se oli minä ja susi vastaan Jake. 

"Halusit, että olen Lunasi. Sinä halusit, että johdan laumaa kanssasi, Jake", kuiskasin ja sanoessani pojan nimen tuo selvästi liikahti. Hän oli häviämässä. Tunsin sen. Siirsin pääni Jaken otsaa vasten. Nojasin otsallani hänen otsaansa vasten. Jake tärisi. 

"No, tässä olen. Kokonaan sinun. Tule hakemaan", kuiskasin pojan huulia vasten. Nojasin hennosti eteenpäin ja annoin huulieni hipaista Jaken omia. Se riitti. Jake kiskaisi itsensä raivolla irti sienästä ja käänsi tilanteen toisin päin. Yhtäkkiä minä olin nostettuna seinän ja Jaken väliin, mutta ihan toisissa tunnelmissa. Jaken susi ei nimittäin halunnut suudelman loppuvan. Hän painoi minua seinää vasten suudellen minua hyvin intohimoisesti. Jalkani eivät koskettaneet maata. Ne olivat Jaken molemmilla puolilla hänen lantion kohdallaan. Tunsin oloni hyvin uhatuksi, mutta tiesin, että minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä mukana. Susi halusi minut itselleen. Kokonaan. Yritin siis vain nauttia tilanteesta. Ja hetken kuluttua se oli jo hyvin helppoa. Jokin voima sisälläni ikään kuin otti minusta vallan. Olisin voinut olla siinä ikuisesti.

Havahduin todellisuuteen vislauksesta, joka kuului Antonin ja Sarin suunnalta. Olin kokonaan unohtanut heidän olemassaolonsa.

"Chillaa bro!" Kuulin Antonin huutavan Jakelle, joka avasi silmänsä hitaasti katsoakseen minua. Pelkäsin kohdata hänen katseensa. Kuitenkaan en voinut katsoa mitään muuta, kuin noita siniseksi muuttuneita, maailman kauneimpia silmiä. Hän ei päästänyt minua seinästä alas. Minä pelkäsin. Pelkäsin, että hän viiltää kurkkuni auki sillä sekunnilla. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa.

"Jake...mä oon tosi pahoillani mä...", Yritin änkyttää, mutta en saanut mitään ulos. Näinkö minä kuolisin? 

"Lupaa, että mä en enää koskaan nää sua tollasena, mitä sä oot nyt?" Jake murhati hampaidensa välistä ja puristi minut yllättäen halaukseen. Hän tarttui kiinni jalkojeni alta ja siirsi minut pois sienästä. Siinä minä istuin hänen syleilyssään, enkä koskaan halunnut päästää irti. Suurempia miettimättä nostin pääni hänen olkapäältään ja suutelin häntä. Jake yllättyi suukosta, mutta vastasi siihen silti. Hän laski minut alas, mutta jatkoi halaustamme silti. Hänkään ei näyttänyt haluavan katkaista suudelmaamme, mutta oli pakko. 

Istuin keittiössä näykkimässä palasia pitsanlopusta. Sari istui vieressäni käsi lohduttavasti olkapäälläni Antonin ja Jaken mulkoillessa minua pöydän toiselta puolelta. 

"Joten kauanko sä oot tienny tästä Sari?" Jake kysyi ohittaen minut kuin en olisi olemassa.

"Riittävän kauan. Mä en oo hylkäämässä mun parasta kaveria, vaikka se olis mikä. Eikä tiedänkään pitäisi", Sari totesi ja loi murhaavan katseen Jakeen. 

"Joten mun pitäs sit vaan olla sinut sen asian kanssa, että tuo olento voi tappaa kenet tahansa meistä hetkellä minä hyvänsä?" Sielunkumppanini tiuskaisi. Tunsin fyysistä kipua hänen kutsuessaan minua joksikin olennoksi. Luulin, että hän oli leppynyt minulle, vaan eipä ollut. Hiljaisuus laskeutui yllemme.

"Ja luulitko mun eirtyisesti haluavan ystävystyä ihmissusien kanssa? En vaan voinu mistään tietää, että ootte tollasia kapisia rakkeja, kun oon enemmän tottunut ihmissusiin niiden susimuodossa", tiuskaisin takaisin. Lause sisälsi susimetsästäjän piilovittuilua. Kaikki hiljenivät jälleen. Anton alkoi näyttää siltä, että hän halusi sanoa jotain. Katsoin häntä kysyvästi.

"Jos sä kerran olet niiiiiin paha, niin miksi sä autoit mua Sarin kanssa? Miksi sä ylipäätään enää liikut susien kanssa?" Hän kysyi minulta saaden Jaken viimein kohottamaan katseensa muhun.

"Koska mulle on saatana mun koko elämä opetettu, että ihmissudet on petoja ihmisen ruumissa ja uhka koko ihmiskunnalle! Onko se mun vika, jos alan tajuamaan, että se on totta? Onko se mun vika, että mä en saanu sananvaltaa, kun mun vanhemmat lähetti mut kuusivuotiaana metsästäjäopistoon?" Lopulta huusin raivoissani.

"Te käyttäydytte niinkun olisitte koko maailman napa, ettekä ota huomioon, että kaikki metsästäjät ei valitse niiden kohtaloa?"Jatkoin ja paukautin pitsalaatikon kiinni. Loin katseeni maahan ja pysyin hiljaa. Sari yritti rauhoittaa minua silittämällä olkapäätäni. Lopulta Jake nousi tuolistaan ja käveli ovesta ulos. Jäimme pöytään kolmestaan. Anton uskaltautui viimein tulla istumaan viereemme pöydän toiselle puolelle. 

"Joten, mitä metsästäjä? En kyllä susta uskois. Noin heiveröinen kun oot niin varmaan häviäisit sudelle", hän virnisti. 

"Riippuu mikä ase mulla on käytössä", vastasin muka vakavasti. Anton katsoi minua hetken kummastuneena, mutta sitten aloimme nauraa. Nauru tosin loppui lyhyen, kun Jake palasi huoneeseen. 

"Tarkistin just isältä ja valitettavasti mulla ei oo oikeutta karkottaa tulevaa Lunaa, vaikka syy olis mikä, sun onnekses", hän murahti ja murhasi minua katseellaan. Silmäni kostuivat hiukan. Näinkö paljon oma kumppanini vihasi minua? Sari puristi minut halaukseen ja Anton nousi ylös.

"Helvetti nyt. Sä tarviit Lunan Jake. Älä esitä, että sä muka koskaan löytäisit jonkun muun sopivan. Koita ees tulla sen kanssa toimeen. Sekin muutti sen ajatusmaailmaa meidän vuoks. Voisit säkin vähän yrittää", hän murahti kumppanilleni ja käveli huoneesta ulos. Jake loi katseensa minuun ja Sariin, jotka istuimme laittialla halaamassa. Silmästäni valui yksinäinen kyynel kohti maata. Se oli näköjään Jaken sudelle liikaa, sillä se päästi kovaäänisen ulvonnan. Minä tunsin tuon ulvonnan. Se kertoi, että suteen sattui.