Wolf Hunter

Mitäs ihmeen kusetusta tämä on?

Kun viimein joku oli vaivautunut hakemaan ensiapulaukun luokseni, aloin puhdistamaan Matiaksen kaulaa. Ihmettelin susien logiikkaa. Pojalta on leikattu kaula poikki ja hänet vain tuodaan muiden luo, eikä edes tehdä mitään. Matias hengitti vaivoin, kun painon tämän pään ja ruumiin takaisin yhteen ja sidoin kiinni sideharsolla. Verta tuli ihan hemmetisti, mutta onneksi olin tottunut sellaiseen. Ja koko lauma vain töllötti. Töllötti kun tuntematon tyttö, joka oli juuri saanut tietää heidän olevan susia hoiti tälle täysin tuntematonta poikaa, joka oli kuolemaisillaan. Jake ei ollut saanut itseään vieläkään kasaan, vaan hän tölläsi minua suu auki ja selvästi kävi päänsä sisällä kolmatta maailmansotaa. Kun verenvuoto Matiaksen kaulassa alkoi pikkuhiljaa tyrehtyä, tiesin, että tämän susi oli aloittanut pojan parantamisen ja verisuonet olivat palautuneet ehjiksi. Emme tietenkään voineet soittaa ambulanssia, koska hoitajat eivät koskaan uskoisi pojan ihmeparanemista todeksi, joten Matias oli pakko hoitaa kuntoon täällä. Matias oli jo lopettanut veren yskimisen, joten nostin hänet istumaan. Hän hengitti nyt jo tasaisesti ja alkoi palautua normaaliksi. Vasta silloin susien joukosta juoksi luoksemme nainen. Nainen puristi Matiaksen heti halaukseen, varoen tietysti tämän kaulaa.
"Voi Matias! Luulimme kaikki, että kuolet! Ketä saan kiittää siitä että olet elossa?" Nainen sanoi kyyneleensä lomasta.
"Evelyniä." Kuului yhtäkkiä vakaa ääni selkäni takaa. Se oli Jake. Nainen käänsi katseensa heti Jakeen, joka laski kätensä olkapäälleni. Silloin kipinät sinkoilivat pitkin kehoani ja tunsin äkkinäistä rauhan tunnetta kaikkialla. Voi herranjumala, mitä ihmettä tämä oli?! Äkkiä nainen kääntyi katsomaan minua. Nielaisin äänekkäästi.
"Kiitos tuhannesti!" Nainen huudahti ja hyppäsi kaulaani. Säikähdin hieman ja käteni lennähti automaattisesti piilossa olevan puukkoni kahvalle. Onneksi kukaan ei varmaankaan huomannut. Kun nainen viimein irrotti otteensa, nousin ylös maasta, jossa oli röhnöttänyt auttaessani Matiasta.

Laumalaisia alkoi tulvia Matiaksen luo ja minä katsoin aiheelliseksi perääntyä. Oli jo Mökin terassilla, kun yhtäkkiä tunsin käden olkapäälläni ja sadat kipinät sinkoilivat pitkiä käsivarttani ja siirtyivät sitten koko kehooni. Se oli Jake, tiesin sen jo kääntymättäkin. Käännyin kuitenkin ja näin myös Sarin Jaken vieressä.
"Tuota... mietimme vain, että haluaisitko jutella?" Jake kysyi raapien niskaansa selvästi kiusaantuneena. Sarikin vältteli minuun katsomista ja vilkuili kenkiään.
"Käy..." mutisin itsekin kiusaantuneena. Kävelimme Mökkiin sisälle ja istuimme pöydän ääreen. Sari ehdotti, että hän voisi letittää hiukseni, koska ne kuulemma näyttivät siltä "kuin pommi olisi räjähtänyt oikealla puolellani" ja myös vähentääkseen tilanteen kiusallisuutta. Kun olimme istuneet sopivasti ja Sari alkoi tekemään minulle lettejä, Jake viimein avasi suunsa.
"Joten...mitä siis oikein tiedät susista?" Jake kysyi ja minua alkoi pakosti naurattaa. Mitä tiesin susista? Kaiken! Olen opiskellut susien teoriaa neljä vuotta! Oliko jotain, jota en tietäsi? Hyvä on, oli. Mitä alfa tarkoitti sanoessaan Sarin olevan seuraava Luna? Vain alfan, eli Jaken sielunkumppani voi olla seuraava Luna, ja sielunkumppani voi olla vain 15-vuotta täyttänyt. Ja Sari oli vielä 14.
"Tuota...aika paljon..." vastasin totuudenmukaisesti.
"Ja mistä olet saanut ne tiedot?" Jake kysyi ja kuulin hieman vihaa hänen äänessään.
"Rauhoitu!" Sari huusi yhtäkkiä selkäni takaa. Silloin vasta huomasin Jaken silmien tummuneen ja pojan tärisevät kauttaaltaan. Jake oli muuttumassa sudeksi. Täydellinen ajoitus, Sari oli juuri saanut ponnarin kiinni lettiin, joten ei haitannut vaikka paniikissa pomppasin pakonomaisesti pystyyn. Tiesin kuitenkin heti mitä tässä tilanteessa piti tehdä.
"Sielunkumppani!" Oli ainut sana jonka sain silti sanottua. En todellakaan halunnut Jaken räjähtävän sudeksi ja susien ainut rauhoituskeino oli sielunkumppanin tuottama rauha. Silti Sari ei hievahtanutkaan.
"Öö...haloo? Sinähän olet tuleva Luna, eli Jaken sielunkumppani!" Huusin tytölle.
"No tuota...se ei ihan mene niin..." Sari mutisi nolona. Ja minun teki mieli hurrata ääneen. Olin siis ollut oikeassa. Sari vain huijasi. Jostakin syystä sillä hetkellä ilo kupli sisälläni valtoimenaan, ja tuntui siltä kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni. En vain yhtään tiennyt miksi.
"No voi herranjumala!" Huusin ja juoksin itse Jaken luo. Tartuin kauttaaltaan vapisevaa poikaa olkapäistä ja tunsin taas siltä hitonmoista kipinöintiä.
"Calm down. It's okay. Just breathe and calm yourself down." Oli ainut mitä sain hieman paniikissa sanottua. Jos Sari ei ollut Jaken sielunkumppani, niin miksi alfa sanoi Sarin olevan tuleva Luna? Kuitenkin minusta tuntui siltä, että minun ei kuuluisi tietää totuutta Jakesta ja Sarista. Muu lauma taisi luulla heidän oikeasti olevan sielunkumppaneita. Yhtäkkiä huomasin englanninkielisen sössötykseni tehoavan. Jake alkoi rauhoittua. Tiesin, ettei ainut syy pojan raivoon ollut minä ja se paljonko tiesin susista, vaan myös Matias ja huoli koko laumasta. Veitsi iski sydämeni läpi. Huoli siitä, tappaisinko MINÄ heidät kaikki.

Jake oli lopulta täysin rauhoittunut, ja samalla koko letitysoperaatio, oli päättynyt siihen, että minä istuin Jaken vieressä ja pidin tätä kädestä, yrittäen rauhoitella hysteeristä poikaa ja Sari viimeisteli toista ranskanlettiä istuen takanani.
"Anteeksi," kuului yllättäen Jaken vaimea kuiskaus.
"Ei se mitään," kuiskasin hiljaa takaisin.
"Oikeasti, oon pahoillani. Mulla on vaan viimeaikoina ollut niin paljon stressiä, kun se metsästäjä on tappanut jo yli tuhat sutta ja seuraava uhri voi olla kuka tahansa meistä. Ja nyt se sitten oli Matias..." Jake mutisi nolona.
"Mutta Matiashan selvisi! Ei ole mitään syytä huoleen nyt!" Kuului Sarin kannustava huudahdusta selkäni takaa.
"Niin, mutta ennen kuin saadaan selville kuka Tappavin on, kukaan laumasta ei ole turvassa," Jake muistutti. Yritin olla nielaisematta.
"Ja sitten kun minä löydän se viheliäsen luihun, se tulee katumaan sitä, että se ikinä syntyi!" Jake karjaisi aivan yllättäen ja minä kavahdin säikähdyksestä taaksepäin. Jake huomasi sen ja loi minuun anteeksipyytävän katseen. Yskäisin ja avasin viimein suuni.
"Joten...mitäs ihmeen kusetusta tämä on, jos Sari ei ole sinun sielunkumppanisi, mutta silti tuleva Luna?" Kysyin Jakelta. Jake valahti kalpeaksi.
"Et saa kertoa kellekkään! Se on salaista!" Sari sihahati selkäni takaa.
"Ahaa...eli tämä on siis jonkin sortin huijaus?" Kysyin tällä kertaa kuiskaten.
"No...tavallaan. Me Sarin kanssa teeskentelemme olevamme sielunkumppaneita koko loppuelämämme, jotta Suomen alfan suku pysyy tahrattomana ja ei satu ikäviä kommelluksia sielunkumppaneiden kanssa myöhemmin," Jake jatkoi kiusaantuneena.
"Ja koko lauma oikeasti nielee sen, vaikka Sari on neljätoista?" Kysyin uteliaana.
"Hitto!" Jake kirosi.
"Me unohdettiin se kokonaan!" Sari henkäisi selkäni takana. Minua nauratti. Kun tällälaista huippuluokan kusetusta kerran lähdettiin toteuttamaan, niin olisiko kannattanut sitten ottaa tuollaiset asiat huomioon?
"Mutta entä jos Jake löytääkin oikean sielunkumppaninsa? Mitäs sitten meinaatte tehdä?" Kysyin uteliaana.
"Sitten se susi tai ihminen karkoitetaan koko Suomen lauman alueilta, ettemme voi kohdata enää koskaan uudelleen," Jake kertoi vakavana.
"Mutta eikös se tee aika pahaa suden mielenterveydelle?" Huomautin pojalle.
"Kuule, en tiedä miten tiedät susista näin paljon, enkä oikeastaan viitsi pakottaa sinua kertomaankaan, mutta oikeasti, tuo alkaa jo pelottaa," Jake huomautti ja loi pitkän katseen minuun. Sari yskäisi.
"Niin no, en kyllä ole kertomassaakaan miksi, mutta olen pahoillani jos alkaa mennä pelottavaksi," mutisin hiljaa. Tiesin, että Jake kuitenkin kuuli.
"Tiedän, mutta Suomen lauman tulevana alfana minun pitäisi kyllä tietää, miksi lauman ulkopuolinen ihminen tietää näin paljon susista...onko joku kertonut sinulle? Oletko meidän jonkun sielunkumppani tai jotain?" Jake kysyi minulta ja minä jäädyin paikalleni. Pitäisikö valehdella? En valehdellut juuri koskaan, koska yleensä jäin aina kiinni.
"Ei, kukaan ei ole kertonut, ja muutenkin olen vielä 14..." sanoin ja naurahdin hieman. Näinkö huono muisti Jakella oli? Täytin "14" noin kaksi tuntia sitten.

Yhtäkkiä Mökin ovi auvautui. Käänsimme kaikki katseemme ovelle, jonka edessä seisoi tuttu hahmo.
"Matias!" Jake hihkaisi.
"Voitko jo paremmin?" Sari kysyi nähtyään Matiaksen kävelevän itse sisälle.
"Voin, kiitos kysymästä," poika vastasi.
"Missä Evelyn on? Tai tarkemmin, kuka on Evelyn?" Matias kysyi ja vilkuili ympärilleen.
"Minä olen," piipitin hiljaa. Poika kääntyi salamana katsomaan minua.
"Ai...halusin vain sanoa vielä kiitos. Ilman sinua olisi nyt kuollut," poika sanoi ja loi minuun arvioivan katseen.
"Eipä tuo mitään. Olen jo tottunut vereen, sitäpaitsi onhan Jake ystäväni," vastasin ja kävelin samalla pojan luo. Poika ojensi minulle kätensä ja minä tartuin siihen.
"Matias," poika sanoi vielä siltä varalta, että en olisi tiennyt hänen nimeään.
"Eve..." yritin sanoa nimeäni, mutta yhtäkkiä tunsin aivan sietämätöntä kipua vatsassani, juuri siinä kohtaa, missä arpeni oli. Taituin kivusta kaksinkerroin ja huusin kuin syötävä. Näin kiinni puristettujen silmieni raosta kirkasta valoa, ja pakotin ne auki. Näin, että arpeni hohti paitani läpi kirkasta valoa, jota hohti myös Matiaksen käsistä. Pojan käsiin alkoi kasvaa terävät kynnet ja valo vain kirkastui. Kuulin huutoja Sarin ja Jaken suunnalta, mutta en saanut niistä selvää. Lopulta en enää sietänyt kipua vaan kaaduin lattialle ja kaikki pimeni.