Wolf Hunter

Pitsaa ja murtuneita sieluja

Ja mitä sitten tein? Minä juoksin. Avasin yläkerran oven ja juoksin. Niin kovaa kuin jaloista lähti, ohi luokkien, vailla määränpäätä. Pelkäsin koko ajan Jaken juoksevan perässäni. Aloin miettiä miksi edes koskaan sotkeuduin tähän. Ihmissusiin. Kaikkeen. Tämä tarina olisi voinut olla yksi niistä, jossa tyttö tapaa mysteerien pojan, joka paljastuu ihmissudeksi ja tytöstä tulee lauman ihmisluna. Joku saattaisi uhata rakastavaisia, mutta se kuitenkin voitettaisiin ja kaikki olisi hyvin ja tyttö sekä susi eläisivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Mutta tämä ei ollut yksi niistä tarinoista. Tämä oli synkempi ja ei luultavimmin päättyisi hyvin. Miksi olin mennyt sekaantumaan maailman salaisimpaan järjestöön? En tiedä. Mutta nyt oli liian myöhäistä katua mitään. Olin juossut niin pitkään, että olin päätynyt toiselle puolelle koulua ja juossut ylös portaita kotitalousluokkien eteen. Silloin muistin terveydenhoitajan kopin vieressä olevan pienen nurkan ja siinä olevan kaapin. Nurkkaan oli asennettu ilmastointiputket juuri niin, että ilmavirta vei kaikki tuoksut mennessään. Jake siis ei voisi haistaa minua jos piiloutuisin siihen kaappiin. Juoksin pian sen kaapin luo, kiskoin oven voimalla auki ja sullouduin alimalle hyllylle. Suljin oven ja tasaisin hengitystäni. Ei aikaakaan, kun kuulin askelia portaiden suunnasta. Siinä vaiheessa kauhu valtasi minut. Jake oli kuitenkin susi ja minua puolta vahvempi ja minä olin mennyt antamaan ainoan tälle hetkellä saatavilla olevan aseen Sarille. Kun askeleet tulivat kohti kaappia lakkasin hengittämästä. Askeleet pysähtyivät ja kuulin jonkun haistelevat ilmaa. Tuskallisen pitkältä tuntuneen ajan jälkeen askeleet alkoivat uudelleen ja loittonivat pois portaiden luo. Annoin itseni taas hengittää.

Silloin kaapin ovi kiskaistiin voimalla auki ja suustani pääsi kiljaisu. Olin säikähdyksestä sulkenut silmäni enkä uskaltanut enää avata niitä. Olin varma että kuolisin sillä hetkellä. Sekunnit tuntuivat tunneilta.
"Miks sä siellä piileskelet?" Valtava helpotuksen huokaus karkasi huuliltani ja uskalsin vihdoinkin avata silmäni katsoakseni edessäni seisovaa Arttua silmiin.
"Ääh... pitkä juttu. Voisiks sä mitenkään auttaa mua?" Sain viimein sanotuksi. Arttu vain nyökkäsi ja ojensi kätensä minua kohti. Tartuin siihen ja hän nosti minut ylös kaapin pohjalta. Kysymättä mitään rojahdin hänen syliinsä. Olin niin helpottunut, että aloin jostain syystä itkeä. Arttu halasi minua hämmentyneenä takaisin. Minä, sydämetön murhaaja, itkin kaverini olkapäätä vasten koska minua pelotti.

Istuin nurmikolla koittaen tasata hengitystäni epätoivoisesti. Arttu istui vieressäni huurteisella nurmikolla, eikä kumpaakaakaan tuntunut haittaavan takapuolessa tapahtuva hidas jäätyminen. Hän yritti saada selville minusta jotakin, mutta olin ongelmallinen lapsi enkä kertonut hänelle mitään. En voinut sanoa parhaalle ihmissusikaverilleni, että olin susimetsästäjä. Hänkin vain alkaisi vihaamaan minua ja haluaisi minun kuolevan. En tiedä missä välissä onnistuin muodostamaan koko ystäväpiirini ihmissusista. Kai se oli joku kirous. Tai puolisuden luonto. Sellainenhan minä loppujen lopuksi olin. Toisen suden luoma puolisusi. Mietin oliko tämä kaikki vain jotain julmaa pilaa. Että juuri minun kohtalokseni tuli olla alfan sielunkumppani ja synnyttää laumalle joukko alfapentuja, sekä elää susilauman lunana. Oliko tämä sitä karmaa? Tiesin, että pian sielunkumppanini ryntäisi jostain hullun lailla raivoten  ja joutuisin tappamaan hänet. Hän rakasti minua ehdoitta. Enkä minä tiennyt rakastinko häntä. En voinut. Minä vihasin susia. Vai vihasinko?

Makasin Sarin huoneen lattialla. Katselin mielenkiintoista kattokuvioita, joka näytti etäisesti täysikuuta ulvovalta sudelta. Havahduin jonkin esineen paiskahtaessa rintakehääni vasten.

"Hän?" Havahduin ja noukin hopeapuukon paidaltani.

"Kiitti lainasta, vaikka en mä sitä mihinkään tarvinnutkaan", Sari vastasi. Käännyin katsomaan häntä ja hän hymyili hiukan.

"No, kerro kaikki!" Sain lopulta huuhdahdettua. Halusin kuulla kaiken tapaamisesta Antonin kanssa. Toivottavasti se idiootti sai sanottua Sarille kaiken saman mitä hän sanoi minulle. Muuten minä vielä hirttäisin hänet. Koska eihän se susia tapa. 

"No siiiiiiiiis... musta tuntuu, että se saattas haluta mut takasin", Sari mutisi ja punastui. Aloin kiljua ja hyppäsin lattialta Sarin viereen sängylle. Halasimme toisiamme ja kiljuimme yhdessä. Olin tavallaan onnellinen Antonin puolesta. Joka oli hieman outoa. Olin onnellinen siitä, että ihmissusi sai sielunkumppaninsa. Ennen olin katsellut riemuissani, kun ihmissusi kärsi tämän kumppanin kuollessa. Ehkä Jake oli muuttanut myös minua. Sydäntäni kouraisi. Ja nyt minun luultavasti pitäisi tappaa hänet.

"Mä oon siis niin onnellinen! Meijän on pakko tilata pitsaa tän kunniaks!" Sari huudahti ja sai minutkin hymyilemään. Oliko tämä se sama Sari, joka ei ollut suostunut koskemaan mihinkään roskaruokaan yli puoleen vuoteen? Tämä oli se Sari, jota minä rakastin.

Pitsa maistui paremmalta kuin koskaan, kun sain syödä sen Sarin kanssa tämän huoneen lattialla juoruten ihmissusista. 

"Ja tiesitsä että Antonin sudella on selässä valkonen raita?" Sari kysyi ja katsoi minu odottaen vastausta. Oli oikeasti helpottavaa saada kertoa Sarille ihan kaikki, mitä minun ja Jaken välillä oli tapahtunut.

"Mut oikeesti, jos se Jake nyt hylkää sut se on ihan kusipää. Et sä valinnu olla sen sielunkumppani yhtään sen enempää kun kukaan muu. Ja jos se käy sun kimppuun nii sulla on varmaan jotain miljoona taisteluliikettä, jolla sä voitat sen!" Sari innostui ja pomppasi pystyyn yrittäen matkia ninjaa.

"No ei ihan noin", naurahdin ja nousin itsekin ylös. Nappasin kiinni Sarin ninjakädestä kiinni. Keikautin hänet yhdellä heitolla selälleen maahan vääntäen hänen kätensä tämän selän taakse. Sari hiljeni hetkeksi, mutta alkoi sitten nauraa. Kaaduin maahan nauramaan hänen viereensä. Minulla oli ollut ikävä tätä Saria. Yhtäkkiä havahduimme siihen, että ovikello soi. Aistini terävöityivät haistaessani maailman suloisimman tuoksun oven suunnalta. Helvetti, se on Jake. Käännyimme Sarin kanssa katsomaan toisiamme. Paniikki paistoi molempien silmistä. Ponkaisin ylös lattialta ja nappasin puukkoni käteeni. Sari oli noussut myös ylös ja lähdimme yhdessä hiippailemaan kohti ovea. Ovikello soi uudelleen.

"Sari avaa se vitun ovi! Mä tiedän että sä oot siellä. Mä ja Jake halutaan puhuu sun kanssa!" Kuulin Antonin karjaisevan. Katsoin Sariin, joka nyökkäsi paniikissa. Piilouduin avautuvat oven taakse, kun Sari raotti sitä. 

"Sari luojan kiitos!" Anton huudahti ja ryntäsi halaamaan Saria.

"Jake sano, että täällä liikku susimetsästäjä ja..." Anton ei ehtinyt lauseessaan pidemmälle, kun Jaken huomio kiinnittyi minuun. Pomppasimme yhtä aikaa esiin muristen. Kyllä minä murisin. En tiennyt mistä se edes tuli, mutta murisjn puukko kädessäni tuijottaen murhaavasti Jakea. Sari kipitti kauhistuneen Antonin otteesta selkäni taakse, kun otin hyvän taisteluasennon kahta sutta vastaan. 

"Evelyn?" Anton katsoi minua hämmästyneenä. Hän loi katseensa Jakeen, jonka silmät olivat muuttuneet mustiksi. Hän katsoi minua tyhjyyttä ammottavilla silmillään niin kuin hän ei olisi minua koskaan rakastanutkaan. Sydäntäni kouraisi. 

"Kohtaamme jälleen, susimetsästäjä", hän murisi matalla äänellään, jota en tunnistanut hänen omakseen. Otin tukevamman asennon ja valmistauduin iskuun. En vain ymmärtänyt, miksi tämän piti päättyä näin.