Wolf Hunter

Ainut murha jota ikinä kaduin

//varoitus!!! Tässä luvussa (varsinkin alussa) on hyvin raakaa/pelottavaa tekstiä!! En suosittele herkille ja nuorille lukijoille!!!

Susi vilahti varjona ohitseni, kun ammuin sitä kohti sarjan hopealuoteja. En osunut. Oli pimeää ja olin vain ihminen, joten sudella oli etulyöntiasema. Susi kääntyi ympäri ja jäi katsomaan minua, kunnes salamana kääntyi ympäri ja yritti pakoon, minun heittäessä veitsen sitä kohti. Vedin infrapunalasit silmilleni ja näin mihin susi oli piiloutunut. Se oli selkeästi aloittelija. Piilouduin puun taakse ja kaivoin taskusta hopeapuukkoni. Sudesta oli alfaverta, joten sen tappamiseen oli vain yksi keino. Tästä tulisi sotkuista. Päällemme laskeutuneen hiljaisuuden katkaisi rasahdus. Susi liikkui. Se oli tulossa kohti minua ja ajatteli kai jotenkin voittavansa minut. Siinä se oli väärässä. Kun susi yllättäen hyppäsi puun takaa päälleni kynnet ojossa, väistin iskun nopeasti ja iskin puukon maahan kaatuneen suden kaulaan. Se ulvaisi äänekkäästi. Se tästä nyt puuttuikin. Kohta muut sudet olisivat paikalla, joten piti toimia nopeasti. Nappasin tiukemmin puukon kahvasta kiinni ja aloin leikata suden päätä irti. Susi yritti jatkaa ulvomista, mutta heitin jalkani se kuonon päälle niin, että se jäi puristuksiin maan ja jalkani väliin, eikä susi voinut enää avata suutaan, eikä siis myöskään ulvoa. Olin tehnyt tätä hommaa jo pitkään. Tiesin miten toimia. Veren roikkuessa ympärilleni jatkoin leikkaamista. Suden pää oli lähes täysin irti ja sen silmät lasittuneet, kun yhtäkkiä kuulin kovan rasahduksen ja tajusin olevani saarrettu. Minulla oli huppu ja huivi suun ja nenän edessä niin, että vain silmät näkyivät, joten minua ei voitu tunnistaa. Olin siksi ainakin yhä tuntematon heille. Näin ympärilläni paljon susia ja tein nopeaa harkintaa. Valitsin heikoimman näköisen suden ja annoin aseen laulaa. Hopealuodit tekivät työnsä ja juuri kun muut sudet olivat käymässä kimppuuni, pomppasin ylös ja juoksi kaatuneen suden paikalta pois saarroksista. Juoksin niin kovaa kuin jaloistani pääsin ja pysähdyin vasta mökin pihan metsikössä. Se liippasi liian läheltä. Ensi kerralla piti olla varovaisempi. Pyörin hetken varvikossa kadottaakseni metsästysvaatteistani veren ja suden hajun ensi keikan takia ja kiipesin sitten mökin ikkunasta takaisin yläkertaan.

Kun olin suorittanut taas kerran vaatteiden vaihdon maailmanennätyksen, makoilin makuupussillani ja snäppäsin sille samalle jätkälle taas kerran.
"Eve tuu alas! Mul on asiaa!" Kuului yllättäen Sarin huuto. Tarkistin nopeasti, että näytin ihan okeilta. Minulla oli mustat farkkushortsit, verkkosukkahousut, nuden värinen napapaita, jonka musta alaresori petti juuri ja juuri tatuointini ja arpeni, sekä mustat nilkkasukat. Hiukseni olivat maailman pikaisimmalla nutturalla, mutta ihan hyvät ja meikkinikin oli kunnossa. Sitten hilpaisin alakertaan. Sari katsoi minua ja meinasi räjähtää innostuksesta. Huomasin myös alakertaan ilmestyneen Antonin, Annen ja Nicon.
"Minä ja Jake ollaan yhdessä!" Sari kajautti innoissaan. Jämähdin paikalleni. En tiennyt miten reagoida. Ainut mitä suustani pääsi oli vain "onnittelut" joka sekin oli englanniksi. Silti reaktioni ei ollut mitään verrattuna Antonin omaan. Olisipa hän nähnyt itsensä. Hän näytti samaan aikaan vihaiselta, surulliselta, pettyneeltä ja kateelliselta. Se oli näkemisen arvoinen ilme. Keräsin kuitenkin itseni jollain ihmeen kaupalla kokoon.
"Hei onnea!" Huudahdin Sarille ja ryntäsin halaamaan tätä. Sari lähes pomppi ilosta. Tämä siis oli se syy miksi hän oli ollut niin outo. Hän piti Jakesta. Kun minä ja Sari viimein irrotimme otteemme Jake katsoi minua huvittuneena.
"Enkö minä saa halia?" Hän kysyi typerä virne naamallaan, mutta sai minut silti nauramaan.
"Tottakai saat!" Sanoin nauruni lomassa ja halasin Jakea. Silloin se tapahtui. Jokin mitä en voi sanoin kuvailla. Kuin kaikki olisi loksahtanut paikoilleen. Kuin olisin ollut koko elämäni rikki ja juuri sillä kyseisellä hetkellä olisnkin yhtäkkiä ehjä. Tunsin rauhaa ja onnea. Olin kuin taivaassa. Jossain missä painovoima ei enää kahlinnut minua maahan vaan saatoin lennellä pitkin taivaita. Millään muulla ei ollut enää väliä. Minun oli hyvä siinä. Jaken syleilyssä. Yhtäkkiä ovi paiskahti auki ja minun oli pakko irrottaa otteeni Jakesta. Punastuin varmaan korviani myöten. Sisään vaappui selkeästi humalainen Mikko. Hänen ilmeensä oli silti vakava.
"Alfa! Isäsi pyysi kertomaan, että se samainen susimetsästäjä on tehnyt taas tuhojaan ja tällä kertaa uhri on meidän laumastamme! Olen pahoillani, se on pikkuveljesi," Mikko mongersi. Minä jäädyin paikalleni. Koko porukka henkäsi ja kääntyi katsomaan minua, joka olin vain jäätynyt siihen. Ei. Ei se voinut olla niin. Olivatko Jake ja muut...IHMISSUSIA??!!

Sari heilutti kättä naamani edessä yrittäen palautta minua maan pinnalle, mutta en halunnut palata. Koko tämän ajan. He olivatkin susia. Juuri niitä kyseisiä susia joita tapoin lähes joka päivä. Minun ainoat ystäväni. Hyvin valittu Evelyn! Olin totaalisessa shokissa, enkä edes halunnut yrittää kasata itseäni. En edes välittänyt miltä näytin muiden silmissä tai miten ikinä saisin selitettyä reaktioni heille. Osa minusta halusi juosta pakoon ja kieltää kaiken, palata Amerikkaan turvaan. Osa minusta taas tunsi sietämätöntä halua napata puukko piilostaan sukastani ja tappaa jokaikinen kapinen rakki ympäriltäni. Ja sitten oli vielä kolmas osa. Joka halusi jotain jota en osannut tulkita. Osa joka halusi...hypätä Jaken kaulaan ja lohduttaa tätä!? Mitä minulle oikein on tapahtumassa?! Oikea käteni nyki pahasti puukkoa kohti, mutta nappasin siitä kiinni vasemmalla ja yritin hillitä itseni. Jaken yskäisystä palasin vastahakoisena maanpinnalle. Kesti hetki ennen kuin sain sanat muotoiltua suustani suomeksi.
"Ihmissusia? Te kaikki?!" Kähisin epätoivoisesti. Heidän olisi pitänyt nähdä ilmeensä.
"Miten tajusit sen?" Anton sai soperrettua. Ja silloin se iski. Todellisuus. Miten ihmeessä perustelisin tämän heille?
"M-minä olen lukenut niistä..." maailman huonoin vale pääsi suustani. Ilmeisesti se kuitenkin näytti kelpaavan. Samassa ovi avautui uudelleen ja sisään käveli mies. Hän oli hyvin vakavan näköinen ja pukeutunut mustiin.
"Jake. Tulisitko ulos? Se koskee Matiasta." Mies sanoi ja viittoi Jakea ja samalla muuta...laumaa?...tulemaan ulos. Saatoin nyt tulkita miehen lauman alfaksi ja...JAKEN ISÄKSI?! Jake oli siis lauman seuraava alfa?! Okei, tämä oli jo liikaa. Myös Sari lähti vaikka hänestä kyllä näki heti, että tyttö oli vain ihminen. Hivuttauduin hiljaa perässä. Kun saavuimme pihalle henkäisin suureen ääneen ja olin pyörtyä kauhusta. Keskellä Mökin pihaa makasi verinen poika, jonka kaulaa oli leikattu hopeapuukolla niin, että se oli lähes kokonaan katki. Ja minä tunsin pojan. Pojan kaulassa nimittäin törrötti minun hopeapuukkoni. Onneksi muut toivottavasti tulkitsivat reaktioni vain kauhuksi veren paljoudesta tai murhan raakuudesta. Yhtäkkiä kauhuni kuitenkin moninkertaistui kun poika avasi silmänsä. Jake syöksyi pojan luo heti.
"Matias! Oletko kunnossa?! Mitä tapahtui?!" Jake kysyi selvästi kauhuissaan. Sari kyykistyi pojan viereen rauhoittelemaan tätä.
"Se...oli...se...tyt-tö..." Matiakseksi nimetty poika kähisi hiljaa.
"Tappavin vai?" Jake kysyi kauhuissaan. Tappavin? Oliko minulla tuollainen nimi susien keskuudessa? En tiennytkään mistään tällaisesta. Yhtäkkiä poika käänsi katseensa minuun. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Liian myöhään tajusin, että sudet kuulisivat sen.
"Sinä!" Kuulin Jaken isän henkäisevän. Jäädyin paikalleni ja tunsin yhtäkkiä oloni hyvin epämukavaksi susien ympäröimänä. Aloin miettiä saisinko hoidettua heidät kaikki.
"Et ole osa laumaa!" Jaken isä jatkoi ja helpotus kulki lävitseni. Yskäisin.
"Eihän Sarikaan ole susi, herra alfa," sanoin liioitellun kohteliaasti. Jakelta ja monelta muulta loksahti suu auki.
"Totta, mutta Sari on lauman tuleva Luna. Ja sinä taas olet?" Alfa vastasi tyynenä.
"Evelyn Benson. Hauska tutustua, herra alfa," sanoin ja ojensin käteni häntä kohti.
"Ilo on minun puolellani ja sano toki vain Iso A, niinkuin kaikki muutkin," alfa sanoi ja tarttui käteeni. Kun Matias alkoi yskiä verta kiinnitin huomioni taas häneen ja hänen vieressään lähes itkevän Jakeen. Tunsin ensimmäisen kerran ikinä katumusta. Katumusta siitä, että olin lähes tappanut jonkun. Ja katumus saa tekemään monia harkitsemattomia tekoja. Kävelin pokkana Jaken ohi Matiaksen luo ja tartuin tämän kaulassa töröttävän puukon kahvaan. Kaikki henkäisivät kauhuissaan, kun kiskasin puukon pois.
"Mitäs siinä töllötätte? Ei poika parane jos sillä on puukko kurkussa! Ja nyt arvostaisin, jos joku toisi sideharsoa. Poika vuotaa muuten kohta kuiviin. Hopi hopi! Ei se seisomalla parane!" Huusin ja sain osakseni ihmetteleviä katseita, eritoten Jakelta. Minä kerran tämän aiheutin, minä sen myös korjaan.