The Flower. (Larry fanfic in finnish)

10

- Louis? Louis Tomlinson?

Ääni kutsui minua jostain kaukaa. Olin kai helvetissä. Ainakin polte kyljessäni tuntui siltä. Pinnistin silmäni auki. Viiltävän kirkas valo sokaisi minut hetkeksi. Sitten näin valon ympärillä valkoisen katon, valkoiset seinät..

Sairaala.

Yritin paikantaa minua kutsuvan äänen lähteen. Sänkyni vieressä seisoi sairaanhoitaja valkoisissa vaatteissa. Hän katsoi minua mittaillen ja lähti sitten ripeästi huoneesta. Yritin nostaa päätäni tyynystä. En pystynyt. Kädet tuntuivat normaaleilta. Saatoin jopa liikutella niitä hieman. Mutta toinen kylki. Jokainen hengenveto tuntui riipivältä. Yritin hengittää mahdollisimman varovasti. Sekin sattui.

Miksi hitossa olin täällä ja tällaisessa kunnossa? En muistanut mitään.

Kahdet askeleet lähestyivät minua. Sairaanhoitaja ja joku mies. Ehkä lääkäri.

- Olet ollut kolme päivää tajuttomana. Millainen olo sinulla on? mies kysyi kohteliaasti.

Katsoin häntä kysyvästi ja rykäisin.

- Mua kiinnostais tietää miten mä oon tänne päätynyt.

Mies vilkaisi hoitajaa vieressään ja aloitti sitten.

- Sinut löydettiin Lontoon keskustasta, olit ilmeisesti kävellyt suoraan auton eteen. Oikean puolen kylkiluista suurin osa oli murskana, vasemmassa jalassa kunnon murtuma. Pahemminkin olisi voinut käydä.

Lääkäri vilkaisi sairaanhoitajaa uudelleen ja jatkoi hieman syyttävällä äänensävyllä:

- Veressäsi oli runsaasti LSD:tä. Tästä on jo tehty poliisitapaus. Mutta älä murehdi sitä vielä, selvität asian vasta, kun pääset täältä.

Lääkäri sanoi hoitajalle jotain ja lähti. Hoitaja tarkisti kylkiluideni päällä olevan siteen ja lähti sitten.

LSD:tä.

Ei helvetti. Olinko tosiaan ollut niin vahvassa pöhnässä, etten varonut mennessäni tien yli? Olin ilmeisesti hullu tai jotain. Muistin sen kevyen tunteen, jonka olin pillereillä itselleni hankkinut. Kyllä saatoin olla tyhmä.

En tiedä kuinka kauan olin sairaalassa. Ehkä pari viikkoa. Kun viimein pääsin kotiin, puhelimeni alkoi soida. Numero kuului poliisille.      

Vain pari tuntia soiton jälkeen istuin poliisiasemalla ja odotin, että saisin tietää sakkojeni määrän. En sentään joutunut telkien taakse. Se olisi ollut pahinta.

Sakko oli melko mojova. Onneksi rahasta ei ollut puutetta. Siitä sain kiittää niitä muutamaa vuotta, jotka olin maailman huipulla poikien kanssa. Poikien kanssa.

Ajatteleminenkin sattui. Se oli ollut minulle tärkeää. Tärkeämpää kuin kovinkaan moni olisi osannut kuvitella. Muistin edelleen muutaman fanin, jotka olivat sanoneet minulle, että en näyttänyt iloiselta laulaessani. Se oli satuttanut. Olin aina halunnut laulaa. Parasta oli ollut nähdä fanien iloiset kasvot, kun he näkivät meidän laulavan.          

Suljin kotioven perässäni ja räpyttelin kyyneleet pois silmänurkistani. En saanut vajota takaisin pohjalle. Oli siirryttävä eteenpäin. Jäin seisomaan keskelle asuntoani. Kuin en olisi ollut siellä ikuisuuksiin. Katselin ympärilleni. Tämä oli koti. Ainoa paikka missä saatoin olla rauhassa. Maailma ei voinut häiritä minua täällä.          

Piirustuslehtiöni oli keskellä sohvapöytää. Heittäydyin sohvalle. Kylkeä vihlaisi. Vaihdoin asentoa varovasti. Lehtiön päällä oli kaksi lyijykynää. Selasin sekalaisin kuvin täytettyjä sivuja, kunnes yksi kuva sai minut pysähtymään.

Kuva enkelistä. Mustasta enkelistä. Harrysta.

Samalla sivulla oli nopea luonnos kukasta ranteessani. Halusin vain repiä sivun. En halunnut muistaa häntä. En juuri nyt.

Mutta käteni eivät liikkuneet. En kyennyt irrottamaan otettani sivusta ja repimään sitä. Enkeli oli painanut päänsä. Kasvot olivat kohti maata ja kädet oli levitetty sivuille. Siivet riippuivat ylväinä kehystäen vartaloa. Jalat olivat pitkät ja lihaksikkaat eivätkä koskettaneet maata lainkaan.

Kuva oli minulle tärkeä. Suunnattoman tärkeä. Katsoin kuvan jokaista yksityiskohtaa tarkkaan. Harryn hiukset laskeutuivat sekaisina kasvoille ja lanteilla oli vain kapea kangas.

En tiedä miten olin koskaan piirtänyt jotain sellaista. En edes osannut piirtää kuin nopeita, suttuisia luonnoksia. Mutta tämä ei ollut yksi sellainen. Jokainen kohta oli tarkkaan mietitty ja mittasuhteet näyttivät täydellisiltä.

Laskin lehtiön hitaasti takaisin pöydälle.

Istuin sohvalla ja katsoin jonnekin kauas. Näin, kuinka Harryn vahvat kädet tarttuivat bruneten tytön vyötäröön ja työnsivät hänet vasten seinää. Toinen käsi tarttui tytön hiuksiin. Suudelma oli pitkä.

En halunnut muistaa sitä. Se sai sisimpäni kuumenemaan ja kiehumaan. Se poltti minua sisältä päin. En halunnut palaa tuhkaksi. Halusin tuntea muutakin kuin kaipauksen, yksinäisyyden ja korventavan ikävän.

Kuin maailmassa ei olisi iloa ja onnea minua varten. Kuin olisin käyttänyt kaiken nautinnon viime vuosien aikana, eikä jäljellä ollut kuin kaipauksen tunteita.

______________________________

ensinnäkin sori, että viime viikolla ei tullut kuin yksi luku. oli hirvee kiire ja netti pätki silloin, ku sitä ois oikeesti tarvinnu :(

mutta sentään saatiin koko nettiyhteys takaisin ja voin taas kirjottaa :)

kommentoikaa nyt ihmeessä! haluun kuulla mielipiteitä tästä (;

ja tosiaan edelleenkin on suunnitteilla toisenlainen fic, mutta en siitä osaa vielä tarkemmin sanoo ;) ainakin vauhtia ja vaarallisia tilanteita on luvassa :D 

xx ewe