The Flower. (Larry fanfic in finnish)

15

Heräsin puhelimeni sointiin. Haroin yöpöytää kädelläni ja tartuin kiinni nahkaiseen suojakuoreen. Numero oli minulle tuntematon. Eikä ollut. Se oli soittanut minulle ennenkin. Olin hyvä muistamaan numerosarjoja ja olin varma tästä.

Tuo numero oli soittanut minulle sinä iltana...

Pyyhkäisin näyttöä sormellani ja nostin puhelimen korvaani vasten samalla, kun nousin sängystä. Kuullessani soittajan äänen putosin takaisin istumaan.

- Hei Lou, enhän mä herättänyt sua? Ajattelin vaan kysyä, miten sä voit. En päässyt käymään ollenkaan pariin päivään, kun...oli vähän menoa.

- Sinäkö yritit soittaa...sinä iltana kun.., puheeni kuulosti taas ihan mielenvikaiselta.

- Voisinko mä tulla käymään sun luona? Vaikka tänään? Vai haluutko sä levätä?

- En! Tai siis tarkoitan että totta kai voit tulla.

Olin harvoin ollut näin hermona. Hän oli sanonut tulevansa iltapäivällä. Ja kello oli kohta puoli kolme. Haroin hiuksiani. Ainakin asunto oli nyt siisti.

Mutta mitä minä hänelle sanoisin? Hän ei vastannut kysymykseeni. Ehkä saisin vastauksen vielä illan aikana. Tai sitten hän vain tulisi sanomaan, ettei halua enää olla tekemisissä kanssani. Se olisi minun tuuriani.

Ovikello soi. Kävelin ovelle ja avasin. Hän katsoi minua tutkivasti ja hymyili.

- Sä näytät jo paremmalta. Et oo enää niin kalpeekaan.

Hymyilin pienesti. Harry potkaisi kengät jaloistaan ja laittoi takkinsa naulakkoon. Hän näytti upealta tehdessään ihan tavallisiakin asioita. Pelkäsin punastuvani, joten käännyin ja sanoin keittäväni kahvit.

Harry käveli suoraan olohuoneeseen ja istui sohvalle leveästi. Hän oli kuin kotonaan. Vaikka en kyllä muistanut, että hän olisi koskaan ollut luonani tässä asunnossa. En ainakaan muistanut. Ja hänen vierailunsa olisin kyllä muistanut.

Täytin kaksi valtavaa kahvimukia mustalla kahvilla ja kannoin ne olohuoneen pöydälle ja istuin nojatuoliin. Kumpikaan ei sanonut mitään eikä myöskään koskenut kahviinsa. Hiljaisuus kesti ainakin kymmenen minuuttia. Se tuntui ikuisuudelta. Minulla olisi niin paljon sanottavaa, mutta en uskaltanut alkaa vuodattaa kaikkea hänelle heti.

Lopulta hän rikkoi hiljaisuuden.

- Sä halusit tietää, miksi mä soitin sulle silloin, eikö niin?

Nyökkäsin.

- Tää nyt on vähän pitkä juttu, mutta oot sä ennenkin jaksanut kuunnella mun pitkiä selityksiä. Kun mä olin siellä ja sä äkkiä lopetit käymästä mun luona, mä ajattelin, että sulle on varmaan tapahtunut jotain. Mä oisin soittanut jo silloin, mutta en mä voinut... Ja kun mä pääsin pois, mä en löytänyt sua mistään. En mä tiennyt, että sä olit muuttanut. Mutta mulla oli edelleen sun numero. Siksi mä soitin.

Hän ei tiennyt, että olin ollut siellä, kun hän pääsi vapaaksi. Kertoisin sen joskus.

- Mä en tiennyt, että se olit sä. Jos mä oisin tiennyt...

Miten paljon se olisikaan muuttanut. Sen kummempia ajattelematta kerroin hänelle enemmän kuin alkuperäinen tarkoitukseni oli.

- Mä olin siellä pihalla, kun sä pääsit pois, mutta... Sä olit jonkun kans. Mä lähdin pois ja yritin hyväksyy sen jutun.

Harry keskeytti minut.

- Tarkotatko sä Miaa? Ei se ollut mikään... Ei meillä ollut mitään.

- Eikö se suutelu sitten ollut mitään? kysyn purevammin kuin minun oli tarkoitus.

Hän tarttuu minua ranteista ja katsoo silmiin. Näen hänen katseestaan, että olin loukannut häntä.

- Ihan oikeesti. Mä lupaan että meillä ei ollut mitään. Se kesti vaan pari viikkoa... Se ei halunnu mua oikeesti. Se halus mut sen takia, mitä mä joskus olin. Ei sen takia, mitä mä oon nyt.

Katson hänen silmiään. En näe merkkejä valheesta. Hän on tosissaan. Mutta en edelleenkään ymmärrä, miksi hän haluaa edelleen olla kanssani.

- Mutta... Miksi?

Hän katsoo minua kysyvästi.

- Miksi sä haluat edelleen olla mun kanssa? olisin heti halunnut korjata viimeiset sanat. Ne kuulostivat liian omahyväisiltä ja omistavilta.

Hän katsoo minua edelleen silmiin. Nuo silmät huumaavat kohteensa. Siitä olen varma. Nuo silmät ovat jotain parempaa kuin mikään huume. Sen minä tiedän, jos joku.

- Koska sä oot mulle tärkee.

Hän ei irrottanut otettaan käsistäni eikä katsettaan silmistäni. Hänen huulillaan karehti vilpitön pienen pojan hymy. Hitaasti hymy nousi kasvoilleni.

Koska sä oot mulle tärkee.

Nuo sanat olisivat pelastaneet minut hukkumiselta. Hukkumiselta itsetuhoon ja syytöksiin. Ne olisivat nostaneet minut mustasta, syvästä vedestä, josta ei olisi ollut koskaan paluuta. Mutta jokin minut oli nostanut.

Hän jatkoi äkkiä.

- Ja kun sä et vastannut silloin illalla, mä soitin parille mun kaverille. Ne tiesi tämän sun nykyisen osoitteen. Mä päätin tulla heti seuraavana päivänä. Mä en ois arvannut, että mä joudun soittamaan sulle ambulanssin.

Soittamaan sulle ambulanssin. Oliko Harry ollut se, joka minut löysi? En olisi halunnut hänen näkevän minua siinä kunnossa. Hän oli ollut se, joka pelasti minut kuolemalta. Hän siis tiesi kaiken. Miten voisin selittää? Selittää sen, että hän oli syy romahdukseeni? Mutta en osannut luoda niin kaunista valhetta, että hän voisi niellä sen epäilemättä.

Hän oli laskenut katseensa hetkeksi maahan. Nyt hän nosti vihreät silmänsä kohtaamaan taas omani. Näin kyyneliä hänen silmänurkissaan.

- Mitä sulle tapahtui? Miten sä vajosit niin alas? hänen äänensä murtuu.

Joudun miettimään pitkään. Räpytys ei pidä kyyneliä poissa, joten annan niiden näkyä.

- Mä en koskaan päässy yli susta. Mä oisin halunnut tulla käymään sun luona, mutta en mä pystynyt. Ajattelin vaan, että sä oot onnellisempi ilman mua. Ja sitten aloin syyttään itteäni kaikesta.

Pidän pitkän tauon. Sitten sanon hitaasti.

- Mä halusin kuolla. Mutta mä en halunnut, että sä näät sen.

Harry ojentaa käsivartensa ja vetää minut viereensä sohvalle. Hän halaa minua tiukasti. Kyyneleeni kastelevat  hänen paitansa olkapään. Mutta se tuntuu hyvältä. Hänen kosketuksensa. Hän on lämmin ja turvallinen.

_____________________________________

jälleen vähän pidempi luku ;)

kommentoikaa ja 'votettakaa' (: 

seuraava luku tulossa maanantaina tai tiistaina :)

xx ewe