The Flower. (Larry fanfic in finnish)

17

Herään makuuhuoneestani. Oliko se kaikki unta? Jos oli, se oli upeaa unta. Mutta kääntyessäni näen Harryn toisessa reunassa sänkyä. Hän nukkuu kuin pieni koiranpentu. Vaikka edellisenä yönä hän oli kaikkea muuta kuin koiranpentu. Kasvoilleni nousee kevyt puna. Nousen ja puen ylleni nopeasti. En vieläkään ymmärrä, miten päädyimme suutelemaan sylikkäin edellisenä iltana. Ei se ollut ollut tarkoitukseni. Olin vain halunnut... En tiedä itsekään. Kai olin halunnut sitä. Ja se oli johtanut pidemmälle...

Kun olin saanut hänet takaisin, olin samalla vastaannottanut kadonneen elämänhaluni. Hän oli suuri osa minua. Todella suuri. En tiedä tiesikö hän sitä. Ehkä hänen ei tarvitsisi saada tietää. Jokin minussa uskoi, että hän tiesi jo.

Sytytän tupakan ja kävelen parvekkeelle. Ehdin katsoa aamuruuhkaa vain hetken, kun tunnen käsivarsien kiertyvän lantioni ympärille. Harry nojaa päänsä olkapäälleni. Käännyn ja kohtaan hänen kasvonsa. En aikaile. Kierrän toisen käteni hänen ympärilleen ja suutelen pitkään.

- Sä maistut savulta, Harry kuiskaa huuliani vasten.

Nauran ja suutelen häntä poskelle.

Harryn näkökulma

Istumme keittiön pöydän ääressä ja katsomme toisiamme. Louis kiemurtelee tuolissaan. Hän on niin suloinen. Mutta miten voisin kertoa hänelle...

Hänelläkin näyttäisi olevan jotain minulle. Hän tapailee sanoja huulillaan ja avaa suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta peruukin aikeensa.  Olen vähällä kysyä häneltä, mutta en halua tehdä hänen oloaan epämukavaksi. Joten odotan.

Hän kiertelee katseellaan huonetta ja raapii niskaansa toisella kädellään. Hän varoo vasenta kättään paljon. En ole nähnyt sitä tarkemmin, mutta jotain siinä on. Jotain mikä on salaista. Jotain mitä kukaan ei saa nähdä.

Lopulta hän sai ajatuksensa kasaan ja laski kirkkaansiniset silmänsä jostain kaukaa kohtaamaan omani.

- Ootko sä tosissas?

Hän kuulostaa niin haavoittuvaiselta ja pieneltä. Haluan vain koskettaa hänen kättään ja sanoa, että olen. Että olen aina hänen kanssaan. Mutta en voi sanoa niin. Silloin kehittäisin valheen. Niin suuren valheen, että se voisi saada hänet sortumaan uudelleen. Mutta en halua aiheuttaa hänelle niin suurta pettymystä. En voi kertoa totuutta. Mutta en haluaisi kiertääkään sitä.

- Kyllä mä oon.

Vastaus on lyhyt ja ytimekäs. Ei kuitenkaan niin lämmin ja rakastava kuin olisin halunnut. Se kuulostaa vain kylmältä. Melkein näen jääkiteet, jotka putoilevat sanojen pinnasta kun ne tavoittavat Louisin korvat.

Hänen katseessaan näkyy epävarmuutta. Mutta sitten se katoaa. Hitaasti hän alkaa hymyillä. Vastaan hymyyn.

- Miksi en olisi?

Hän katsoo minua oudosti. Sitten hän sanoo:

- Kun tää kaikki on mennyt niin nopeesti...

Louisin näkökulma

Heitän paitani pyykkikoriin ja pyyhkäisen hiukset sivuun otsalta. Avaan hanan ja alan kauhoa vettä kasvoilleni. Äkkiä Harry seisoo takanani. Olen säikähtää kuoliaaksi.

- Mitä helvettiä sä säikyttelet?

Äänensävyni on äkäisempi kuin sen piti. Naurahdan keventääkseni kysymystä. Hän tulee lähemmäs ja kietoo kätensä ympärilleni. Hänen kätensä tapailee vasenta kättäni. Siirrän sen hieman kauemmas hänestä. En halua, että hän näkee sen. Hänen ei tarvitse nähdä viiltojen arpia.

Hänen pitkät sormensa kiertyvät vasemman ranteeni ympäri. Nielaisen. Kai hänen on sitten nähtävä ne. Hän kohottaa kättäni ja suutelee rystysiäni. Käännyn kohti häntä ja katson, kuinka hänen kasvonsa valahtavat hitaasti kalpeiksi. Hän ei tiennyt arvista.

- Herranjumala Lou, mitä sä oot tehny?

Nykäisen käteni vapaaksi.

- Unohdetaan se, mitä mä tein. En mä haluu muistaa sitä enää. Ollaan tässä hetkessä onnellisia.

Viimeinen lauseeni kuulostaa niin runolliselta. Huokaisen hiljaa. Haluaisin puhua. Kertoa hänelle kaiken. Mutta silti en haluaisi.

**

Istun olohuoneen lattialla ja tuijotan maton kulmaa tiukasti. Harry ei ole sanonut mitään. Kuulen astioiden kilinää keittiöstä. Hän on niin järjestelmällinen. Tiskaa ja järjestää kaiken kaappeihin niin tarkasti, että en enää löydä omasta keittiöstäni yhtään mitään. Tunnen itseni turhaksi, kun en auta häntä. Hän käski minun levätä sillä aikaa. Miksi lepäisin? Olen ihan kunnossa. Kunnossa nyt, kun hän on täällä.

Harry tulee viereeni lattialle. Ei sano mitään. Istuu vain. Odottaa minun sanovan jotain. Tiedän, mitä hän odottaa. Hän haluaisi selvästi, että puhun kaikesta siitä, mitä en halua muistaa.

- Mä tiedän kyllä, mitä sä haluut mun kertovan, mutta mä en tiedä, pystynkö siihen, sanon ja käännän katseeni häneen.

- Jos sä et halua, ei sun oo pakko. Mutta se vois helpottaa sun oloa.

Hän osaa aina valita oikeat sanat joka tilanteeseen.

Alan hitaasti purkaa ajatusteni kerää hänelle. Hän kuuntelee hiljaa, ei keskeytä kertaakaan. Kerron ihan kaiken. Jokaisen ajatuksen ja teon. Kerron kaipuustani. Niin suuresta kaipuusta, että se meinasi hukuttaa minut. Jälkeenpäin sen ajatteleminen tuntuu tyhmältä. Kun hän on vieressäni, en enää tiedä, millaista kaipuun kokeminen on.

Kun lopetan, Harry ei teekään kuten luulin. Hän ei iske päälleni valtavaa kysymysten tulvaa. Hän katsoo minua silmiin ja kysyy jotain ihan muuta.

- Helpottiko, kun sait kertoo kaiken? hän kysyy ja hymyilee keventäen tunnelmaa.

Hymyilen ja nyökkään. Olo tuntuu jotenkin kevyemmältä. Kuin olkapäitäni olisi viikkojen ajan painanut taakka, joka nyt nostettiin siitä pois.

Harry kurottaa minua kohti ja silittää poskeani. Vaihdamme suudelman.

- Louis, Harry sanoo noustessaan ylös lattialta.

- Mä joudun huomenna lähtemään, mutta en mä oo poissa ku yhden päivän vaan. Sä pärjäät kyllä.

Katson häntä silmät ymmyrkäisinä. Teen pakollisen kysymyksen.

- Mihin sä meet?

- Mun pitää hoitaa pari juttua sen... vankilakeissin suhteen, hän sanoo mietittyään hetken.

Nousen itsekin lattialta ja halaan häntä.

_________________________________

julkaisinkin uuden luvun jo tänään :o

onhan nuo näkökulman vaihdot merkitty tarpeeksi selvästi ? :D

mutta juu kommentteja otetaan jälleen vastaan :)

xx ewe