Löydetty |EXO•FIN|

1.Sekasyöjä rankkasateessa

Kaksi vuotta sitten kaksitoista poikaa koki suurenmoisen seikkailun.

Yksitoista heistä palasi, yhdeksän melko terveinä.

Kim Junmyeon oli yksi heistä. Juuri hän oli pelastanut kaksi uimakyvytöntä Tyynellämerellä avaruusaluksen laskeuduttua sinne. Hän oli tiennyt, missä Kalifornian hiekkarannat olivat. Vesi oli kertonut sen hänelle.
Hänestä oli ihan hauskaa leikkiä Poseidonia.

Tosin vuosien takaisten tapahtumien jälkeen hän ei ollut uhrannut asialle kovinkaan monta ajatusta. Ei sillä ollut mitään väliä sen jälkeen kun hänen poikaystävänsä Yixing oli kehittänyt keinon, jonka ansiosta pojat pystyivät elämään normaalia elämää. Sitä Junmyeon olikin kaivannut sen kummallisen seikkailun jälkeen. Ja niin olivat muutkin heistä: porukka oli hajaantunut jatkamaan elämäänsä eikä Junmyeon ollut esimerkiksi kuullut Jongdaesta, kaksi raajaansa menettäneestä pojasta, mitään tapahtumien jälkeen.
Vaikka joskus Junmyeon kaipasi muita, passasi hänelle vallan mainiosti tämä nykyinen tilanne.

Mutta kohtalo päätti toisin.
Yksi päivä Kim Junmyeon käveli väsyneenä kotiinsa pitkän työpäivän jälkeen. Hän oli ensihoitaja, jonka työ oli täynnä rasittavia ja hankalia tapauksia. Tänään oli ollut erityisen raskas päivä.
Poika katseli kerrostaloa, jonka kolmannessa kerroksessa hän asui poikaystävänsä kanssa. Alemmassa kerroksessa asui Kim Jongin, joka oli loistava tanssija.

Ennen kuin poika astui ovesta sisään, hän käänsi katseensa tyhjälle kadulle. Nyt oli jo aika myöhä, joten ihmisiä ei ollut paljoa liikkeellä. Jotenkin se houkutteli pojan kävelylle. Se piristäisi kyllä.
Taivas oli pilvetön ja pieni punainen kajo väritti keuhkoissa kirpeältä tuntuvaa syksyistä ilmaa. Junmyeon aikoi käydä lenkkipolulla, jonka ympärillä olevaa metsää oli harvennettu vuosi vuodelta enemmän. Hän tunsi asfaltin vaihtuvan soraksi hänen lenkkariensa alla.  Hän lähti hölkkäämään kevyesti, mutta pian hän tajusi, että oli turha esittää pirteää ja urheilullista. Poika lönkytteli hitaasti ja syventyi hiljaisuuteen ympärillään.

Se hetki olisi ollut täydellinen, ellei pisara olisi tipahtanut suoraan hänen nenäänsä. Poika säpsähti ja nyrpisti nenäänsä värähtäen sen kylmyydestä. Pisaraa seurasi toinen ja kohta sade eteni niin rankaksi, että pojan oli käännyttävä kotiin. Hän juoksi lenkkarit lätisten kotiinsa. Junmyeon ilmaantui eteiseen litimärkänä, kylmissään puuskuttaen. Yixing oli sattumoisin tänään aikaisin kotona, joten hän kääntyi katsomaan tulijaa raukeilla, tummilla silmillään.
Junmyeon irvisti ja heitti takkinsa laattalattialle, potki kengät jaloistaan ja ryntäsi sisään.
"Mikäs herraa nyt noin paljon risoo", Yixing kysyi ja laittoi jotain voimakkaan hajusta maustetta pannulla porisevaan kastikkeeseen.
"Et kai sä taas tee tofua", Junmyeon sanoi ja huokaisi syvään.
"Ai sekö on vikana-"
"Ei. Ulkona vain alkoi sataa kesken kaiken."
"No sehän on tähän vuodenaikaan ihan normaalia."
"Enpä tiedä... taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan vielä äsken."
"Vaikutat hermostuneelta? Onko jokin hätänä", Yixing sääti hellaa pienemmälle ja kääntyi nyt katsomaan toisen pyöreitä kasvoja. Hän sipaisi vetisen, mustan suortuvan pois toisen otsalta, johon se oli liimaantunut.
"Ei mikään. Mutta toisaalta minulla on hiukan kumma tunne tästä."
Yixing laski kätensä toisen olalle. Hän hymyili vienosti. "Sulla oli vain pitkä päivä. Istu pöytään niin syödään."
"Mut kun mä vihaan tofua. Se on jotenkin limaisen makuista."
"Ajattele niitä eläinraukkoja, jotka pelastat valitsemalla tofun lihan sijaan."
"Tiedetään, tiedetään", Junmyeon sanoi huokaisten käydessään pöytään. Tämä vegaanijuttu alkoi tursuta jo korvista.

Sitten poika keksi, miten hän voisi livistää tilanteesta. "Kuule, minusta olisi tärkeä puhua muille tästä sadejutusta."
"Tarkoitatko, että epäilet sen liittyvän voimiimme", Yixing kääntyi katsomaan poikaa siristäen silmiään. "Eivätkö kehittämäni laitteet enää toimi?"
"Onhan se mahdollista. Eihän mikään ole ikuista. Toisaalta, en ole vielä haihtunut ilmaan niin kuin vesi, joten sen se vieläkin estää. Joka tapauksessa haluan keskustella ainakin Jonginin ja Kyungsoon kanssa. Menen nyt heti."
"Selvä sitten", Yixing katsoi myrtyneenä kokkaamaansa ruokaa. "Jätän tästä osan jääkaappiin, niin voit syödä tullessasi."
"Öh, joo kiitos vaan", Junmyeon vastasi kiusaantuneena ja nousi ruokapöydästä.
"Ja ole varovainen."
"Yixing-kulta, he asuvat alakerrassa."
"Samaisessa kerroksessa muistaakseni minua ammuttiin ja sinua purtiin."
Junmyeon tyrskähti. "Baekhyunin ensitapaaminen ei kyllä unohdu koskaan. No, häntä ei ole näkynyt, joten saatan selvitä naarmuitta. Sitä paitsi se oli tämä kerros, höhlä."

Sen sanottuaan poika tunki ulos ovesta käytävälle. Hänen nopeat askeleensa kaikuivat tyhjässä rappukäytävässä. Pian hän oli puisen oven takana, jonka ovessa luki Kim & Do & Lee.
Poikakolmikko asui samassa kaksiossa. Ahdasta kuulemma osasi olla, ja Taemin alvariinsa valitti siitä kuinka hän ja Jongin eivät saaneet koskaan omaa laatuaikaa, kun Kyungsoo pyöri nurkissa. Toisaalta nykyään Kyungsoo oli melkein aina töissä. Hän suoritti kaksoistutkintoa, koska hän ei ollut katuelämänsä vuoksi käynyt lukiota. Nyt hän työskenteli hurjasti korvatakseen villit nuoruusvuodet. Jongin sen sijaan oli tällä hetkellä armeijassa. Toivon mukaan hän olisi kuitenkin kotona tänään.
Ovikelloa ei ollut, joten pari rivakkaa koputusta toi Kim Jonginin ovelle. Hänen takanaan Taemin vilkutti iloisesti samalla kun hän täytti sudokua pöydän ääressä.

Jonginin hymy ylsi hänen silmiinsä asti. "Moi! Tuu ihmeessä sisään", Jongin kutsui ja Junmyeon astui kynnyksen yli. Hän vilkuili nopeasti ympärilleen huomaten, että kotiin oli ilmestynyt monia uusia sisustusesineitä. Simppelit taideteokset toivat eloa valkeaan seinään. Myös paikat näyttivät puhtaammilta kuin silloin kun Jongin oli asunut täällä yksin. Junmyeon mietti tuskaisana sitä, miten hänen kämppänsä siivoaminen on jäänyt kokonaan Yixingille. Hän itse oli aikamoinen sottapytty.
Ajatus kuitenkin unohtui nopeasti, kun hän istui pöytään ja Jongin toi pullaa. "Kyungsoo on leiponut tämän, eikö olekin", Junmyeon sanoi maistaessaan. Maku oli taivaallinen ja tuore.
"Joo, ei me kaks täällä oltaisi enää elossakaan ilman sitä", Jongin sanoi naurahtaen. "Se on ihan yliahkera. Se on harvoin kotona samaan aikaan kun mä. Iltavapaat menee aina sen lukio-opintojen kanssa ristiin", poika kertoili korjatessaan armeijanvihreässä puvussa kiinni olevaa valkeaa nimikylttiä.
"Missä hän sitten nyt on? Minulla olisi tärkeää asiaa."
"Kaupassa. Hän palaa varmaan pian. Mitä asiasi koskee?"
"Meitä. Huomasitte varmaan sen kaatosateen tänään", Junmyeon sanoi vakavana ja laski pullan kukallisen pöytäliinan päälle.
Jongin laski yksi plus yksi. "Hei, mehän sovittiin, ettei me käytetä meidän voimia!"
"Tiedän! Minähän sen säännön keksin, te nulikat olisitte halunneet pelleillä ja leikkiä jumalaa. Se tapahtui ilman minun tahtoani. Silloin kun minä olin ulkona."
Jonginin ilme muuttui yllättyneestä synkemmäksi. Taemin katsoi hämmentyneenä heitä molempia vuoronperään pohtien, kumman rypyt otsassa olivat syvemmät (Junmyeon voitti). "Puhutteko te niistä jostakin voimista, mitä teikäläisillä on? Niin kuin Nini osaa teleportata."
"Juuri niistä."
"Mutta voihan tuo olla vain yksittäistapaus. Minulla tai Kyungsoolla ei ainakaan ole ollut mitään ongelmia."
"Sitä Yixinginkin arveli, mutta minulla on kumma tunne tästä. Lupaa kertoa Kyungsoolle, sitten kun hän tulee."
"Joo-"
Jonginin lause keskeytyi kun oveen tungettiin avain aggressiivisesti niin, että kilinä kävi. Läähättävä Kyungsoo kahden kauppakassin kera kaatui eteiseen.
"Kyungsoo! Mikä hätänä", Jongin sanoi hätääntyen. Hän kiiruhti toisen luo levinneiden ostoksien viereen.
"E-et arvaa mitä tapahtui", Kyungsoo sanoi yrittäen tasata kiihkeää hengitystään. Jonginin lämpimien käsien kosketus hänen poskellaan kuitenkin rauhoitti häntä tarpeeksi. "Minä revin kuilun kaupan lattiaan."
"Kuilun?"
"Eikä siinä vielä kaikki. Joku tippui sinne."