Löydetty |EXO•FIN|

13.Nostalginen yskä

"Minä olen miettinyt tätä tilannetta niin usein. Eli siis sitä, että mitä tekisin, jos terroristit kaappaisivat juuri minun koneeni. Ajatusleikeistä on näköjään joskus hyötyä, ja kenties myös itsepuolustuskursseista", varapilotti sylki sanat suustaan. Lentokone alkoi kaartaa takaisin kentälle.
"Ei", Junmyeon huusi, ja samaan aikaan Luhan oli tointunut tarpeeksi käyttääkseen voimiaan aseen ottamisen takaisin. Ase rimpuili miehen otteessa ja lopulta mies lensi mukana Luhania päin. Poika oli onneksi nopea liikkeissään ja löi aseella miehen tajuttomaksi.
Luhan pyyhki viimeiset kivun kyyneleet ja kävi painostamassa jäljellä olevaa pilottia. Junmyeon haki tajuttoman Yixingin matkustamon puolelle toipumaan.

Sen jälkeen lento oli sujunut ihan hyvin, mutta auta armias sitten kun he saapuivat Yhdysvaltojen ilmatilaan. Sana oli ilmeisesti kiirinyt, ja iloinen neljän hävittäjän tervetuliaissaattue oli heitä vastassa. Radiosta alkoi kuulua puhetta.
"Huomio lentokone CHO234, olemme piirittäneet teidät. Laskeutukaa alas välittömästi tai ammumme teidät alas."
"Kuinka pahalta toi kuulostaa niin kuin asteikolla 1-10", Minseok sanoi ja Junmyeon sanoi heti, että taitaa olla jossakin yhdentoista tienoilla.
"No mitä vittua me nyt tehdään", ohjaamon toisella penkillä istuva Luhan huudahti matkustamon puolella oleville tovereilleen.
"Neuvotellaan, ei ne ammu alas matkustajakonetta, täällä on niin paljon siviilejä."
"Ihan helvetin varmasti ampuvat, jos vähänkään ajattelevat utilitarismisesti. Ne ei halua ottaa riskiä, että WTC-tornien isku toistuu. Siinä tulis vaan enemmän uhreja kuin tässä koneessa on", Luhan sanoi synkkänä, siirrellen jalkojansa istuessaan.
"Ehkä me voidaan vakuuttaa, ettei me olla mitään terroristeja", Junmyeon ajatteli ääneen suu kuivana pelosta.
"Myöhäistä", Luhan vastasi. "Amerikkalaiset eivät ole kovin kärsivällisiä. Lentäjä hei, ollaanko me jo Kaliforniassa?" Pilotti nyökkäsi nopeasti ja heilutti jalkaansa sydän tykyttäen.
"Otetaan laskuvarjot ja hypätään", Luhan sanoi muille ja sulki ohjaamon oven. "Nopeasti, radiossa lasketaan jo meidän elämän viimeisiä sekunteja!"
"Entä Sehun? Ei se tuu vittu selviämään mistään hypystä! Ja Yixing, se on vieläkin tajuton!"
"Sori, mieluummin kaikki muut selviävät kuin Sehun ja Yixing", Luhan vastasi julmasti, mutta hänen peuransilmiensä katseesta näki, että häntä sattui henkisesti. "Yritetään edes."

Junmyeon ojensi laskuvarjoja. Niitä oli onneksi paljon. Luhan puki Sehunille varjon ja sitten Minseok avasi lentokoneen oven Jonginin avustuksella. Pojat katsoivat allaan kiitävää rantaviivaa ja myrskyävää merta. Kova tuuli löi kasvoille jäätävää ilmaa. Täällä kello oli kymmenen illalla, joten oli hämärääkin.

"Vaikka mä olen huono johtaja, mä rakastan teitä kaikkia", Junmyeon sanoi, ponnisti jalkansa ja hyppäsi surman suuhun.

Minseokia kylmäsi, eikä se ollut tuulen syytä. Hän katsoi ystäviään surkeana ja hyppäsi, nähden kaukana allaan onnistuneesti avautuneen laskuvarjon.

Jongin päätti kokeilla teleporttaamista hyppäämisen sijaan, ja silmänräpäyksessä hän oli kadonnut näkyvistä. Luhan nosti Sehunin pyörätuolista, suuteli tätä kevyesti otsalle. Alkumatkan he hyppäsivät yhdessä, mutta sitten ilmanvastus pakotti heidät erilleen.

Jäljellä oli enää Tao ja Yixing. Nuorempi tarkisti, että laskuvarjo olisi hyvin toisen päällä. Sitten Tao avasi sen valmiiksi, nosti kiinalaisen käsivarsilleen ja heitti hänet ulos. Koko tämän episodin aikana matkustajat tutkivat heitä pelokkailla katseillaan. Jossain itki lapsi. Tao huusi vielä viimeiset rauhoittelut.

Tao sulki silmänsä kuvitellen olevansa taas lapsi, joka hyppäsi ensimmäistä kertaa kolmesta metristä paikallisessa uimahallissa. Silloin se oli ollut jännää, poika oli nauttinut kihelmöivästä tunteesta vatsassa ja viuhuvasta ilmasta. Poika veti keuhkonsa täyteen ilmaa niin kuin silloin, ja vähän liukastuen hän loikkasi. Pian hän tippui Yixingin hitaasti riippuvan tajuttoman ruumiin ohi.

Siinä tippuessaan hän pohti, päätyisikö hän Yifanin luo kuollessaan, missä hän nyt ikinä olikaan. Vai eikö kuoleman jälkeen oikeasti ollut mitään? Se olisi Taosta kamalan tylsää, miksi kaiken piti olla tässä maailmassa niin realistista. Vaikka tosi asiassa mikään ei ollut realistista, sillä eihän elämä itsessään ollut mikään arvo, jota oli kaikkialla. Taohan toki tiesi, että oli olemassa paljon avaruusolentoja, mutta silti, ei Kuussakaan mikään elä. Tao jatkoi pohdintaa ja avasi laskuvarjon. Hänen pitkä kehonsa nytkähti ja vauhti hidastui. Poika ei pystynyt näkemään, minne muut olivat laskeutuneet, eikä kenen ääniäkään kuulunut hävittäjien ja loittonevan lentokoneen ääniltä.

Hävittäjistä puheen ollen, amerikkalaiset saivat rivinsä kasaan ja yksi kone jäi kiertelemään hyppääjien ympärille. Se ei avannut tulta, joten luultavasti heidät haluttiin elävinä.

Sillä välin Junmyeon oli tietoisesti ohjannut itseään kohti merta. Se otti hänet tyytyväisenä vastaan tyrskyävillä, suolaisilla aalloillaan. Isku oli niin kova, että poika menetti tajuntansa. Onneksi hän sattui olemaan veden hallitsija, josta vesi välitti. Laineet nostivat hänet pinnalle ja huuhtoivat hiekkarannalle.

Sattumoisin neljä nuorta miestä oli pelaamassa lentopalloa. Valitettavasti eräs poika vahingossa lennätti valkean pallon vesirajaan. Hän tallusti hakemaan sen.
"Hei kaverit, täällä on joku jätkä", hän huudahti kovaan ääneen ja riensi katsomaan tarkemmin.
"JD, älä mee sinne veteen, sun proteesi kastuu, äläkä koske siihen, se voi olla ruumis", kauempana oleva poika huusi takaisin, kun he alkoivat valumaan vettä kohti.

Tämä "JD" ei kuunnellut vaan käänsi tuntemattoman ympäri nähdäkseen tämän kasvot. Sitten pojan silmät laajenivat. "Ei voi olla! Mitä helvettiä?"

"Kuka se on? Onks se kuollu?"

Poika ei vastannut vaan veti pojan rannalle. Samaan aikaan ylhäältä kuului kova jysähdys. Kun nelikko katsoi taivaalle, he näkivät useita laskuvarjoja, yhden repaleisen, tuleen syttyneen. Hävittäjät olivat kadonneet pilvien taakse.
"Mitä helvettiä täällä tapahtuu", Jongdae huusi. "Venataan tuolla pusikossa ja tsekataan sitten et keitä noi muut on, viedään tää tyyppi joka tapauksessa mun kämpille." Hänen kolme ystäväänsä nyökkäsivät yhdessä ja he veivät Junmyeonin pusikkoon kanssaan.

Jongdae tutki katseellaan pehmeitä piirteitä, sulkeutuneita silmiä. Tuuli lennätti hiekkaa pois pojan märiltä kasvoilta, joita kehysti mustat, pehmeän näköiset hiukset. Irrottaessaan laskuvarjoa Junmyeonin päältä hän mietti, mitä hittoa Junmyeon teki täällä. Olivatko muut hyppääjät tuttuja? Oliko Minseok heidän joukossaan?

Kauan poika ei kerennyt pohtia asiaa kovin kauaa, sillä hiekka pöllysi tömähdyksen saattelemana. Laskuvarjon kangas siirtyi sivuun, ja tutut kissamaiset kasvot katsoivat suoraan Jongdaea silmiin.
Poika ei uskonut silmiään. Pari kyyneltä ilmestyi hänen silmänurkkiinsa hänen juostessaan vastaan. Kaksikko tarttui toisiinsa ja he halasivat niin tiukasti, että aavistuksen lyhyempi Minseok meinasi litistyä. Sen jälkeen he suutelivat, pitkään ja hartaasti.

"Tota, mä en haluis millään katkasta homosteluhetkeä, mutta sun toinen kaverisi just lakkasi hengittämästä", tokaisi Jongdaen ruskettunut toveri. Jongdae havahtui ja kiirehti takaisin. Hän alkoi painella Junmyeonin rintakehää tasaisin väliajoin. Sitten hän kumartui ja laittoi huulensa Junmyeonin huulille. Ne maistuivat suolaiselta merivedeltä ja makealta huulirasvalta, mutta jotenkin yhdistelmä oli erikoisen houkutteleva eikä ällöttävä. Poika puhalsi ilmaa toisen keuhkoihin ja sai vastaukseksi kauhean yskäpärskähdyksen. "KÖHÖJHKK", Junmyeon yski vettä keuhkot vinkuen.
"Onks hy-"
"Köhköh"
"ONKS HYVÄ-"
"KÖGKJJHKLHK"
"ONKO HYVÄ HENGITTÄÄ?"
"Joo...", Junmyeon vastasi hiljaa ja sulki silmänsä taas.

"Minseok, mitä tämä kaikki meinaa? Mitä te teette täällä?"
"Ei ole aikaa selittää. Jos et sattunut huomaamaan, muut ovat vielä ilmassa ja armeija on meidän kimpussa. Onko sulla auto?"
"On."
"Valmistaudu helvetilliseen ajomatkaan."