Marcuksen nk:
Olin saanut vanhemmiltani hirveän saarnan siitä kuinka en saisi lähteä tuosta noin vaan pois kotoa ja vielä johonkin muuhun maahan. Tällä hetkellä olin huoneessani ja mietin mitä tekisin. Olin saanut myös arestia. Ei kivaa. Oli kesäloma ja minulla oli arestia.
Rupesin kirjoittamaan päiväkirjaani. Olin viimeksi kirjoittanut silloin ennen kuin lähdin Suomeen. Oli siis hyvä aika taas kirjoitella sinne.
Loppuen lopuksi kirjoitinkin kolme sivua.
"Marcus tule syömään!" Kuulen huudon alhaalta.
En vastaa mitään vaan menen ala kertaan suoraan keittiöön ja otan vähän ruokaa lautaselleni.
"Marcus. Ota enemmän ruokaa." Isä sanoo tiukasti. En vastaa mitään vaan istun vain tuolille ja rupean syömään pientä annostani.
Sen syötyäni laitan astiat astianpesukoneeseen. Menen sitten ylä kertaan hakemaan puhelimeni jonka jälkeen menen takaisin alas.
"Isä..voisinko mennä kävelylle?" Kysyn.
"Et." Isä vastaa.
"Menisin yksin." Sanon tuolle.
"Huoh...no hyvä on. Ennen yhdeksää kotiin." Tuo sanoo ja lähtee pois keittiöstä.
Menen eteiseen ja laitan kengät jalkaan. Tiesin jo mihin menisin. Menisin sinne kuitenkin pitempää reittiä.
"Mä meen nyt!" Huusin vielä ja suljin oven.
Lähdin kävelemään tietä pitkin kohti kalliota jossa tykkäsin olla. Siellä pystyin miettimään asioita paremmin kuin kotona. Näytin Martinukselle kyseisen paikan kuukausi sitten vissiinkin.
En ollut vielä lähelläkään kyseistä paikkaa koska kierrän pitempää reittiä. Oloni kuitenkin tuntuu oudolta. Päätäni sattui ja silmissäni rupesi sumenemaan.
^Ei en voinut kuolla nyt tähän.^ ajattelin.
Lopulta kuitenkin kaaduin ja menetin tajuntani.
Seuraavan kerran kun heräsin olin sairaalassa.
"Miten minä tänne jouduin?" Kysyin itseltäni.
"Olit pyörtynyt tien varteen." Hoitaja joka oli huoneessa kertoo.
"Okei. Milloin mä voin sit mennä kotiin?" Kysyn.
"Olen pahoillani mutta..sinulla on enään muutama tunti jos edes sitä jolloin..."tuo jättää lauseen kesken.
"Ei ei ei..en mä voi. En mä halua...mä en halua kuolla..." selitän itkuisena.
"Tietääkö kukaan perheestäsi?" Hoitaja kysyy ja pudistan päätäni vain vastaukseksi.
"Tässä on muuten puhelimesi. Sinun kannattaisi soittaa jollekkin ja kertoa ennen kuin on liian myöhäistä." Tuo sanoo ja antaa puhelimeni. Nyökkään tuolle vain.
Päätin soittaa Martinukselle.
"Moi!" Kuuluu iloinen ääni puhelimesta.
"Moi.."sanon.
"Oliko sulla jotain?" Tuo kysyy.
"Tuu sairaalalle nyt ja kysy mun nimee sit kun oot tääl." Sanon nopeasti.
"Marcus mitä sä..."en kuule lausetta loppuun sillä akkuni loppui.
"Hitto.."mutisin itsekseni.
^Kyllä hän ehtii. Tiedän sen.^ ajattelen.
Martinuksen nk:
En tajua mitä Marcus tarkoitti äskeisellä mutta päätin kuitenkin mennä sinne.
"Mä meen ulos!" Huudan vanhemmille.
"Yheksäks kotiin!" Isä huutaa takaksin.
Suljen oven ja lähdin juosten kohti sairaalaa. Pyörää en voinut ottaa koska sen kumi oli puhjennut ja en voinut ottaa Marcuksenkaan pyörää koska se oli lukossa ja avain Marcuksella.
Sairaalalle oli aika paljon matkaa joten en jaksanut juosta ihan koko matkaa. Jouduin aina välillä kävelemään ja tasaamaan hengitystäni. Jos olisin pyörällä olisin jo siellä.
Jatkoin kuitenkin juoksemista. Oikaisin yhden metsän kautta sillä halusin päästä mahdollisimman nopeasti sairaalalle.
Hetken päästä olenkin sairaalalla. Menen sisälle ja menen tiskille.
"Hei. Onko Marcus Gunnarsen täällä?" Kysyn.
"On. Oletko hänen veljensä?" Tuo tiskin takana oleva nainen kysyy.
"Juu olen." Vastaan edelleen vähän hengästyneenä.
"Huone 535 kerros 3." Tuo sanoo.
"Kiitos!" Huikkaan vielä kunnes suuntaan hisseille.
"530, 531, 532, 533, 534,.."luettelin.
Pysähdyin huoneen 535 eteen. Työnsin oven auki ja suljin sen perässäni.
Käänsin katseeni sänkyä kohti. Siinä kuitenkin oli vain joku valkoinen liina päällä.
"Anteeksi...onkohan tämä oikea huone." Kysyn huoneessa olevalta hoitajalta joka siistii tuota kyseista valkoista liinaa.
"Riippuu ketä etsit." Tuo sanoo minulle.
"Etsin veljeäni. Marcus Gunnarsenia." Vastaan tuolle.
Tuo ei hetkeen vastaa mitään. Kunnes hetken päästä tuo kävelee luokseni.
"Olen pahoillani." Tuo sanoo ja kääntää katseensa tuohon sänkyyn jossa oli tuo valkoinen liina jonka alla makasi joku ihminen.
Katson vuorotellen hoitajaa ja tuota sänkyä kunnes tuo nyökkää.
Kävelen sänkyä kohti ja otan tuosta liinasta varovasti kiinni. Emmin hetken kunnes vedän sen pois että nään sen ihmisen kasvot.
Silmäni täyttyvät kyynelistä kun näin oman veljeni siinä.
Otin tuota kädestä kiinni vaikka tiesin ettei tuo enään tuntisi sitä.
Marcuksen käsi oli kylmä mutta silti pidin siitä kiinni.
Katsoin itkuisilla kasvoillani veljeni kasvoja jotka olivat kalpeat ja elottomat.
"Mihin Marcus kuoli..?" Kysyn hetken päästä.
"Kasvaimeen." Hoitaja vastasi hetken kuluttua. Nyökkäsin vain.
"Voitko mennä hetkeksi pois?" Kysyn tuolta ja tuo nyökkää. Hetken päästä olenkin yksin. Tai no melkein ainakin.
"Miks sä et kertonut mulle mitään...mä oisin ollut sun tukena. Muistatko kun voitettiin se laulu kilpailu. Tai no totta kai muitat. Oltiin niin ilosii silloin." Puhelen tuolle vaikka tiedän ettei tuo minua kuule.
"Vaikka mä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani." Sanon tuolle kyyneleitten valuessa poskilleni. Olimme kerran kirjoittaneet tuon yksiin hautajaisiin jossa käytimme sitä.
"Olet aina ja tulet aina olemaan parhain veli mitä kukaan voi saada. Rakastan sinua yli kaiken ja vaikka et olekkaan täällä." Sanon lopettaen lauseeni kesken.
"Pysyt ikuisesti sydämmessäni..."sanon vielä hiljaa ja annan vielä nopean suukon Marcuksen poskelle.
//Tämä kirja oli nyt tässä. Kiitos kaikille lukioille. Tästä vikasta luvusta tuli nyt mitä tuli. Nähään sit ens kirjan parissa. Sillä en usko että tätä pystyy mitenkään jatkamaan. En ainakaan ite usko et pystyis....kuitenkin. Moikka!!
Sanoja:819
