Invisible

2. Kahvilassa

kuvassa on kukapa muukaan kuin...

Ryan!
jos ootitte sen olecan mysteeri poju, nii noup

Miksi tämä päivä tuntui muita päiviä paljon epätavallisemmalta? Minulle ei ikinä käynyt noin liikuntatunnilla, taiko millään tunnilla. En silti edes uskalla toivoa, että elämäni kääntyisi mitenkään parempaan. Näin on hyvä. En halua muutosta. Tai, olisi uusi kaveri kiva, mutta en uskalla tutustua keneenkään, kun kaikki luulisi minua vain uudeksi tytöksi, koska ei olisi ikinä olut nähnytkään minua. En ole kertonut isälleni, ettei minua huomata koulussa, tosin mitä kerrottavaa siinä olisi? Ja hän hakisi vaikka veljeni takaisin Englantiin ja käskisi tulemaan kanssani kouluun. Ja kuinka noloa siitä tulisi? Liian. Ja onhan minulla Michael, joka tosin käy eri koulua kuin minä, mutta on sanonut että haluaisi käydä samassa koulussa kanssani. En ymmärrä miksi. Ei siinä ole mitään eroa muihin kouluihin. 

Tällä hetellä olen töissä. Kyllä, täällä pikkukahvilassa, jonka isäni on perustanut. Tänne ei ikinä tule kuin ehkä vanhoja pariskuntia, koska tämä on kotoisa pikku kahvila, jossa ei pyöri nykyajan teinit, sekä sen takia että tällä on mukavaa asiakaspalvelua ja rauhallista. Olen kyllä noissa kaikissa samaa mieltä. Kuka vanha nyt haluaisi mennä jonnekkin Starbuckiis joka on täynnä hulluja teinejä koulun jälkeen. Naurahdan itsekseni ja käyn viemässä yhdelle pariskunnalle kahvit, jonka jälkeen menen pyyhkimään pöytiä. Kuulen oven kilahtavan auki, ja sisälle astuu jokin poika, kai ikäiseni. Mitenkäs hän on ilmestynyt tänne? Kiåitän tiskin taakse ja pian tämä tulee tiskin eteen.

"Heii, mitä saisi olla?", kysyn hymyillen tältä. Tämä on minua ihan hitosti pidempi. Tämä katselee mitä täältä löytyy.

"no mitä sä suosittelisit?", tämä kysyy ihanan matalalla äänellään. Hetkinen, Eva! Hämmennyn  hetken päästä täysin tämän kysymystä. Mitä minä suosittelisin?

"nosiis öhm, no itse rakastan lämmintä kaakaota vaahtokarkeilla ja vanilja muffinia, varsinkin kylmänä tai sateisena päivänä", vastaan tälle katsoen näytteellä olevia leivonnaisia. Se kyllä maistuisi juuri nyt..

"no mä ottaisin sit sellasen", tämä sanoo taas matalalla äänellään ja  tiputtaa huppunsa päästään. Nyökkään pienesti ja näpyttelen hinnan koneeseen. Nostan katseeni, ja minun sydän suorastaan hyppää kurkkuuni, kun huomaan edessäni henkilön jolla on, mustat hieman sekaisin olevat hiukset, lihaksikas vartalo, sekä terävät leukaperät. Nielaisen pienesti ja puren hieman huultani.

"se olis 9.90€", sanon mahdollisimman normaalilla äänellä. Tämä nyökkää ja ojentaa minulle kaksikymppisen. Olen juuri avaamassa kassan lokeroa, kun tämä kerkeää sanomaan, "pidä loput". Nyökkään taas pienesti, kun tämä menee istumaan jonnekkin nurkkapöytään, joka kuitenkin on ikkunan vieressä. Kipitän nopeasti keittiöön, ja silloin älyän ottavani terävästi happea. Enkö edes hengittänyt hetkeen? Mitä ihmettä? Kävelen kuitenkin mahdollisimman rennosti tekemään kaakaota vaahtokarkeilla.

"mikäs sut nyt punastelemaan saa?", kuulej yhtäkkiä Michaelin äänen vierestäni, jonka takia meinaan kiljaista säikähdyksestä, mutta onneksi saan pidettyä sen pelkkänä tukahdetulta vaikeroimiselta. Olenko punastunut?

"ömm.. näin vaan yhen kuvan puhelimessa mitä en halunnut nähdä", valehtelen tälle nopeasti, kun saan kaakaon juuri tehtyä otan sen käteeni ja lähden paikalta. Haen tosin vielä toiseen käteeni sen vanilja muffinin joka on nuden värisellä lautasella, ja lähden kävelemään nurkkapöytää kohti. Tunnen punan katoavan kasvoiltani, ja pääsen pöydän luokse. Laitan mukin ja lautasen tämän eteen.

"hyvää ruokahalua", sanon yrittäen hymyillä edes hieman.

"kiitos..", tämä sanoo ja katsoo hetken minua. "..Eva". Nyt jos joskus punastuin kaulaa myöten. Hän ilmeisesti luki nimeni pienestä nimilapusta rinnallani, mutta silti! Tämä vain virnistää pienesti ja yrittää saada katsekontaktia minuun, mutta käännyn ympäri ja katoan keittiöön. Mitä juuri tapahtui? Menen istumaan yhdelle tuoleista keittiössä, ja Michael ilmestyy heti viereeni virnuillen.

"neiti Roberts ei koskaan punastele", eikä herra Cobban käytä koskaan minun sukunimeäni, paitsi ärsyttääkseen minua.

"pikku juttu vaan..", mutisen hiljaa, ja tämä vain naurahtaa.

"kyllä mä näin sen jätkän siellä pöydässä, onhan se aika hyvän näkönen. Ja hei, koska oot iskeny silmäs johonki jätkään?", tämä ihmettelee.

"emmä olekkaan, se on asiakas niinku muutki..", mutisen.

"joo niimpä nii", tämä sanoo nousten ja mennen kahvilan puoelle. Huokaisen. Joskus vihaan Michaelia. Nousen tuolilta, ja menen itse tiskintaakse, jos joku sattuisi tulemaan. Sivusilmällä kumminkin huomaan kuinka Michael on mennyt juttelamaan kyseisen mysteeripojan kanssa. Hetkonen, mennyt juttelemaan? Miksi hän meni juttelemaan hänen kanssaan? Mikä ongelma tällä jätkällä on? Huomaan Michaelin tulleen viereeni, ja minä katson ikkunasta pihalle.

"hankkisin sulle sen nimen", tämä sanoo huoleettomasti. Niin mitä?! Katson tätä hieman jopa järkyttyneenä. Mikä tällä jätkällä tosiaan on? Parittaa minua tuntemattomien kanssa, vaikka tietää etten ole ikinä edes suudellut ketään. Hädintuskin ollut ennen pojan kaveri, jollei Michaelia lasketa. "ja kerroin sille pari juttua", tämä jatkaa. Pari juttua?

"hä? mitä sä kerroit?", kysyn. "jos sä kerroit jotain musta, niin oi kuule ,voin luvata ettet voi saada lapsia tän päivän jälkeen", jatkan hieman vihaisena.

"jätkien juttuja vaan kerroin", tämä sanoo ja lähtee keittiön puolelle. Yrittääkö hän saada minua hänen peräänsä jotta kertoisi hänen nimensä? Ehei, ei tule tapahtumaan. Huomaan kuinka tämä poika nousee tuoliltaan ja kävelee tiskin eteen.

"se oli hyvää, kiitos, Eva", tämä sanoo matalalla äänellään, ja lähtee kahvilasta. Jään suu hieman raolleen tämän perään. En edes ole nähnyt tämän silmiä! Tai siis, miksi minun pitäisi? Sipsutan keittiöön.

"MICHAEL!", huudan ja pian Michael seisookin edessäni virnistellen. Huokaisen ja kysyn, "mikä hänen nimensä on?". Yritän vetää kasvoilleni mahdollisimman anovan katseen, ja pian kuulenkin Michaelin naurahtavan myöntävästi.

"Hänen nimensä on .."

Mikäköhän sen nimi on?