Invisible

5. Niin siis mitä?

kuvassa vielä Isac jos joku muistaa sen!

Tunnen allani jotain ihanan pehmeää. Jospa jään tähän vielä hetkeksi. Nenääni kantautuu lakanoista ihana tuoksu. Rutistan pellava peittoa itseeni ja hengittelen rauhallisesti tätä tuoksua keuhkoihini.. Hetkonen ihana tuoksu? ja, pellava peitto? En tiennyt omistavani sellaista, ihanan pehmeää peittoa. Silmäni melkeimpä lentävät auki kun kuulen oven avautuvan. Nousen salamana istumaan. Nouseminen nopeasti, ei ollut järin hyvä idea. Mustelma selässäni alkoi heti väittää vastaan ja päätäni jomottaa hieman. Irvistän pienesti ja katson ympärilleni. Herranjumala Eva! Tämä ei edes ole huoneesi, saati sänkykään! Missä olen? Katseeni jähmettyy oveen nojaavaan poikaan. Mysteeripoika. Mitä tuo tekee tuossa?

"missä mä oon? miks mä oon täällä? mitä kello on? eiks mein pitäis olla koulussa? kuka toi mut tänne? tääl  tuoksuu ihanalta, ja tää sänky on ihanan pehmee, oonks mä taivaassa? ala selittää", sanon ja huomaan vasta jälkeen päin lipsauttaneeni jotain, mitä ei pitänyt sanoa. Punastun aika alta yksikön, kaulaa myöten. Nostan peiton heti kasvojeni suojaksi. Kuulen naurun täyttävän huoneen.  Tai pikemminkin poikamaisen naurun, joka kuulostaa kieltämättä aivan lumoavalta... Eva! En ota peittoa ikinä naamani edestä pois..

"ootko muuten huomannu mitä sulla on päällä?", tämä kysyy rauhoittuneena, huvittuneisuutta äänessään. Mitenniin? Vilkaisen vaatetustani ja älyän että päälläni on vain t-paita. Onko tuo perverssi vaihtanut vaatteeni? Ajatuskin saa pahan olon minuun. Kurkistan hieman peiton alta ja kohtaan tuon virnistävän katseen.

"Ooksä vaihtanu mun vaatteet ilman kysymättä lupaa?", kysyn tältä hieman ärtyneenä. Sentään tunnen alusvaatteet olevan paikoillaan.. Tämä kohauttaa olkiaan. "no mis ne vaatteet on?", jatkan, katsoen samalla huometta ympäri.

"pyykissä", suuni suorastaan loksahtaa auki. Pyykissä? Herranjumala en edes pidä tätä ihmistä tuttavanani ja hän heittää vaatteeni pyykkiin? Nousen sängystä, välittämättä siitä että olen pelkällä t-paidalla. Korjaus, todella lyhyellä t-paidalla, se peittää hädin tuskin puolta reittä! Vilkaisen yöpöydällä olevaa pikku kelloa, ja huomaan kellon olevan yksi päivällä. Minun täytyy päästä kouluun herran jumala!

"mä ilmotin jo et sä oot kipeenä tän päivän", tämä sanoo huoletta, ja voin tuntea tuon katseen kehossani. Ignoraan tuon katseen.

"oisko sulla jotain muita vaatteita kenties?", kysyn.

"ei"

"mitenniin ei? Kuljetko sä noilla samoilla vaatteilla joka päivä? Okei herra likainen otus", sanon, kun edessäni ei seisoisi koulumme halutuinta. Mikä minulla nyt on? En tiedä tosiaankaan. Huomaan kun tuo otus ärsyyntyy sanoistani. Se tosiaan taisi olla suuri virhe..

"älä yritä ärsyttää mua", tämä sanoo ottaen askeleen lähemmäs. Hän muuttui vain yhtäkkiä tuollaiseksi. Menkka hirmu?

"emmä- siis, se tuli vaan mun- tai siis mä en ajatellu mitä mä-", takeltelen sanoissani ja otan askeleita taaksepäin, ja tuo ottaa askeleitaan minua kohti. Tunnen selkäni yhtäkkiä osuvan kovaan seinään. Aivan kuin hengitykseni olisi juuri takertunut kurkkuuni..  Tuo seisoo alle puolen metrin päässä minusta. Sydämeni takoo rinnassani viisisataa kertaa lujempaa, kuin hetki sitten. Edessäni seisova henkilö laittaa kätensä seinää vasten, aivan pääni viereen. Nostan pääni hieman yläviistoon, jotta voin nähdä tämän silmät. Siis, kirkkaan siniset silmät. Katsoessani tarkemmin minua tuijottavia silmiä, voi huomata kirkkaisen silmien reunoilla hieman.. kultaisia hippuja? Onko hän edes ihminen? Voiko silmät olla kultaisen väriset? Unohdan mietteeni lähes heti, kun tämä ottaa askeleen taaemmas ja selventää hieman kurkkuaan. Tuon katse muuttuu takaisin kylmään katseeseen. Käännän katseeni melkein heti sen jälkeen jalkoihini, jolloin mieleni tarvitsee palavasti vastauksia. Miten niin kutsutun näkymättömän, voi edes nähdä? Tai, miten edes tuo näki minut? Onko se edes mahdollista? Tai näkee hän minut ilmeisesti edelleen, mutta-, ajatukseni keskeyttää vatsani kurniminen. Poika edessäni, tai pikemminkin miehenalku alkaa virnistämään.